Soturin tie - oletko siellä?

[Chevy]

Hyvät ystävät,

tämä ajatus tuli mieleeni taas kerran, kun luin tänään Sambhala - soturin tie- teosta. Mahtava teos!

Siihen vuosia sitten johdatteli jo Paolo Coelhon kirja Valon soturin käsikirja, josta pidin kovasti.

Miten ajattelette Soturin roolin, taipumukset, toiveet, elämän ja olemuksen?
Millaisin edellytyksin ja tuloksin länsimainen ihminen voi tänään olla soturi?
Kun ei ole kyse siitä, että lähtisi palkkasoturiksi Syyriaan tahi muukalaislegioonan kanssa jonnekin, vaan jostain ihan muusta.

....muuten Soturiveljeni, oletko täällä foorumilla?

[Chevy]

Anteeksi, rakkaat ystävät,
en kirjoittanut tuohon mitään kuvausta Soturin tiestä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Ensinnäkin olin niin innoissani asiasta - paha tapa innostua niin ettei rahkeet pidä ja toisaalta, kirja on jo kirjastossa, joten en voinut suoraan siteerata. No, menen hakemaan toisesta kirjastosta toisen kappaleen.
Halusin samalla kuulla, miten te ymmärrätte Soturin tien ja onko teistä joku löytänyt sen, jos on, niin miten?

Kuitenkin, niille, joille Soturikäsite on uusi: siinä etsitään mm. sydämen avoimuutta ja pyrkimys on uskaltaa paljastaa sydämensä muille vaikka tietääkin, että voi joutua uhanalaiseksi.
Soturia verrataan lakattuun, puiseen kuppiin. Jos se tipahtaa, se ei säry kuten porsliinikulho, vaikka saattaa kolhiintua.
Kuitenkin lakkapinta kestää, joten soturi on kestävä - samalla kova ja pehmeä.

Rakkaudella, Chevy

[Mantelinkukka]

Kiitos, Chevy!

Tässä, kun on katsonut ja kulkenut omaa tietä, niin soturin tie on ollut monisyinen kulkumatka... .
Joskus sinne omaan sisimpään on ollut helppo mennä ja löytää se tasapaino; toisina päivinä ihan jotain muuta. . Tasapainolla tarkoitan: avarakatseisuutta, jotta näkee asiat laajemmassa mittasuhteessa. Lempeys itselle ja muille...tämä lempeyskin on jokseen...kuinka sen osaa antaa ja osaako toinen ottaa vastaan lempeyttä. . Soturi löytää ilon pienistä teoista jotka saa isommat piirteet ilosta.

Miulla nousee sellainen ajatus: Soturi tiellään osaa soveltaa ja sovitella parhaalla katsomallaan tavalla, niin ettei tahallisesti/ tahtomattaan riko sitä omaa itseään. Niin ja se, että osaa pysähtyä ja kuunnella, kun tarve sellaiseen on. Onnistumiset ja niiden jakaminen: olen paljon pohtinut tätä onnistumista, siis nauttia, kun toinen saavuttaa sen oman haaveen ja pystyy toteuttamaan sen käytännössä. Pystyy olemaan aidosti onnellinen ja kiitollinenkin toisen puolesta.

Niin, no luulempa, että Soturi tiellään tarvii tukea ja turvaa sekä mahdollistaa, pystyy ottamaan vastaan ja tarvitsee niitä uuden luomiseksi.

[Minna]

Omalla kohdallani koen asian niin, että valon soturina tehtäväni on kulkea auki oma sisäinen polkuni päästä sydämeen, pyrkiä pitämään tällä tiellä avautuva kanava auki ja säteillä sitä valoa sitten ympäristööni. Ja nämä kaksi asiaa tapahtuvat limittäin eivätkä kronologisessa järjestyksessä. Soturi on ehkä hivenen romantisoitu arkkityyppi, mutta toisaalta onko sen niin väliä jos se innoittaa meitä? Kuitenkin koen että tätä samaa tietä kulkevat omalla tavallaan myös zen-buddhalaiset sekä ne jotka sanovat kulkevansa vaikkapa noidan tai parantajan tietä. Samalla tavalla jokainen lähtee rakkaudelle ja universaalille viisaudelle uskollisena etsimään omaa tietään ulos mutkujen ja sitkujen ja keinotekoisten pakkojen, naamioiden ja muurien (ihmismielen rakentamat keinotekoiset esteet) vankilasta kohti sitä jotain syvempää ja todempaa olemusta, sydäntä. Ja oppii toivon mukaan kantamaan tätä heräävän tietoisuuden valoa minne ikinä kulkeekin eikä tule eristäytyneeksi muista matkalla.

Uskon ja olen itse havainnut, miten tämä sisällä kasvava valo hoitaa ympäristöä ikään kuin itsestään. Hyvin harvoin konkreettisesti opetan tai hoidan muita, mutta pelkkä läsnäoloni tai peilauspintana toimiminen tuntuu herättävän ihmisissä kasvavissa määrin reaktioita. Jotkut tulevat rauhallisemmiksi, toiset alkavat näkemään itsensä tietoisemmin. Hyvin vahvasti egopoterossaan pönöttävät tulevat usein ärtyneiksi... Kunpa oppisin vaan vielä vankemmin seisomaan omassa keskuksessani. Haastavinta soturin tiellä tuntuisi olevan nimenomaan se että oppii oikeasti kuuntelemaan sitä oman sydämen ääntä ja uskomaan siihen silloinkin kun ympäriltä satelee isompiegoisten vakuuttavaan sävyyn lausuttuja "hyvää tarkoittavia neuvoja."

Eli koen ettei soturi varsinaisesti taistele ketään vastaan, vaan tekee (egosta, tekosyistä, esittämisestä, vahingollisista tavoista) luopumalla sekä kiinnittymättömästä rakkaudesta kumpuavalla luomisella tilaa tässä maailmassa valolle ja rakkaudelle, jota on ympärillämme käsittämätön määrä ja joka vain etsii reittejä joista voisi jatkaa versomistaan. Ja aina se löytää tien lopulta.

[Seppo]

Omalla kohdallani koen asian niin, että valon soturina tehtäväni on kulkea auki oma sisäinen polkuni päästä sydämeen, pyrkiä pitämään tällä tiellä avautuva kanava auki ja säteillä sitä valoa sitten ympäristööni. Ja nämä kaksi asiaa tapahtuvat limittäin eivätkä kronologisessa järjestyksessä. Soturi on ehkä hivenen romantisoitu arkkityyppi, mutta toisaalta onko sen niin väliä jos se innoittaa meitä? Kuitenkin koen että tätä samaa tietä kulkevat omalla tavallaan myös zen-buddhalaiset sekä ne jotka sanovat kulkevansa vaikkapa noidan tai parantajan tietä. Samalla tavalla jokainen lähtee rakkaudelle ja universaalille viisaudelle uskollisena etsimään omaa tietään ulos mutkujen ja sitkujen ja keinotekoisten pakkojen, naamioiden ja muurien (ihmismielen rakentamat keinotekoiset esteet) vankilasta kohti sitä jotain syvempää ja todempaa olemusta, sydäntä. Ja oppii toivon mukaan kantamaan tätä heräävän tietoisuuden valoa minne ikinä kulkeekin eikä tule eristäytyneeksi muista matkalla.

Uskon ja olen itse havainnut, miten tämä sisällä kasvava valo hoitaa ympäristöä ikään kuin itsestään. Hyvin harvoin konkreettisesti opetan tai hoidan muita, mutta pelkkä läsnäoloni tai peilauspintana toimiminen tuntuu herättävän ihmisissä kasvavissa määrin reaktioita. Jotkut tulevat rauhallisemmiksi, toiset alkavat näkemään itsensä tietoisemmin. Hyvin vahvasti egopoterossaan pönöttävät tulevat usein ärtyneiksi... Kunpa oppisin vaan vielä vankemmin seisomaan omassa keskuksessani. Haastavinta soturin tiellä tuntuisi olevan nimenomaan se että oppii oikeasti kuuntelemaan sitä oman sydämen ääntä ja uskomaan siihen silloinkin kun ympäriltä satelee isompiegoisten vakuuttavaan sävyyn lausuttuja "hyvää tarkoittavia neuvoja."

Eli koen ettei soturi varsinaisesti taistele ketään vastaan, vaan tekee (egosta, tekosyistä, esittämisestä, vahingollisista tavoista) luopumalla sekä kiinnittymättömästä rakkaudesta kumpuavalla luomisella tilaa tässä maailmassa valolle ja rakkaudelle, jota on ympärillämme käsittämätön määrä ja joka vain etsii reittejä joista voisi jatkaa versomistaan. Ja aina se löytää tien lopulta.

Hyvin kirjoitat, tuntui hyvältä tuollaista lukea!

Se "oma Polku" ja "Sydämen ääni" voi silti olla yhtä suurta egoilua kuin jollain, joka ei sellaisia sanoja käytä. Sanat ovat vain sanoja. Eikä jonkun ihmisen käsitemaailman käsitteiden korkeus ja kauneus sinänsä tee niistä parempia tai kasvattavampia kuin jonkun toisen ihmisen käsitteet ovat... Itse asiassa vastakkainasettelujen yms. pelkääminen tekee lopulta heikoksi ja surkastuttaa myös ajattelukyvyn ja pitää sitä kautta ihmisen tiedostamattomuudessa. (Henkisen alueenkin ajattelumme toimii pitkälti Kaksinaisuuteen perustuvilla käsitteillä.)

Trungpaa tosiaan suosittelen minäkin, jos haluaa jonkinlaista Soturin käsitettä käyttää... Muistaen kuitenkin sen, miten valtavasti Trungpa oli valmis tekemään ja miten lyhyissä ajoissa ja paljon hän muuttui - vain kohtaamiensa ihmisten henkisen kasvun vuoksi. Eli eri ihmiset tarvitsevat kasvaakseen hyvin erilaisia sysäyksiä.

Jos on henkisen opettajan roolissa, on mielestäni oltava valmis olemaan melko katalyyttinen... Ja kannattaa syventyä tosiaan siihen Shambhala -kirjaan...

[Minna]

Hyvin kirjoitat, tuntui hyvältä tuollaista lukea!

Kiitos

Se "oma Polku" ja "Sydämen ääni" voi silti olla yhtä suurta egoilua kuin jollain, joka ei sellaisia sanoja käytä. Sanat ovat vain sanoja. Eikä jonkun ihmisen käsitemaailman käsitteiden korkeus ja kauneus sinänsä tee niistä parempia tai kasvattavampia kuin jonkun toisen ihmisen käsitteet ovat... Itse asiassa vastakkainasettelujen yms. pelkääminen tekee lopulta heikoksi ja surkastuttaa myös ajattelukyvyn ja pitää sitä kautta ihmisen tiedostamattomuudessa. (Henkisen alueenkin ajattelumme toimii pitkälti Kaksinaisuuteen perustuvilla käsitteillä.)

Pari ensimmäistä lausetta tästä kappaleesta avautui ihan hyvin (arvelisin ) ja näin ajattelen itsekin. Ts. Miten erottaa "kuunnella oman sydämensä ääntä" ja "minä haluan/ minä en halua" tyylinen ajattelu toisistaan? Erottelukyvyn kehittäminen on osa viisauden kehittämistä. Voisi lähteä liikkeelle vaikka siitä, että sydän on aina pohjimmiltaan epäitsekäs ja sen toiveet ja ratkaisut hyvin yksinkertaisia.

Mutta mitä tarkoittaa vastakkainasetteluiden pelkääminen? Voisitko vähän avata?

Jos on henkisen opettajan roolissa, on mielestäni oltava valmis olemaan melko katalyyttinen...

Tässä oli toinen kohta mikä jäi mietityttämään, että mitä katalyyttinen tässä kohtaa tarkoittaa ja miksi se on suotavaa?

Iloterveisin kyselyikäinen Minna

[Seppo]

Saattaa olla, että linjamme ovat lähellä toisiaan, Minna. Mutta pidin kysymyksiäsi (10.2.13.) niin yleisluontoisina ja arvoituksellisina, että kirjoitin monia tarkennuksia. (Jotta pääviestini menisi perille, yksinkertaistan selvyyden vuoksi esittämällä henkisen oppilaan tms. roolin olevan melko passiivinen.) Ihan hauskaa että joku on tällaisista kiinnostunut... Ja ilmeisesti moni muukin voisi kysyä samoin.

Vastakkainasettelujen yms. pelkääminen...
...(yhdistyneenä tietenkin erilaisiin tiedostamattomuuksiin) ilmenee hätävarjelun liioitteluna vastakkainasettelujen yms. välttämisessä. "Negatiivisen" välttämisenä, mukaan lukien kaiken sellaisen välttämisenä, mikä voisi inspiroida ihmistä tarkempaan ja jopa uuteen ajatteluun. Omaan maailmaan nähden liiallisena mukautuvaisuutena. Laumasieluisuutena. Ohipuhumisena. Pinnallisuuteen kuten "likettämisen" kaltaisuuteen jäämisenä. Vaikenemisena silloin kun olisi oleellisia asioita "pöydällä". Jne.
Esimerkiksi tällä foorumilla olen aina kokenut olevan yleiskulttuuriin kuuluvaa hätävarjelun liioittelu vastakkainasettelujen yms. välttämisessä.
Kuitenkin reaktiivisuus ja vanhantoisto käytttäytymisen ydinolemuksissa ei ole vielä edes ajattelemista, vaikka pinnallisesti jotain uutta olisikin.

Katalysoimisesta
Yllättävää että kysyit tuosta noin selkiintymättömästi 3kk viestini jälkeen ja vielä juuri kun olit edeltävässä viestissä ilmaissut siten mikä on tulkittavissa niin että olisit usein monille Peili.
Sillä jos joku on jollekulle Peili, niin usein hän on myös katalysaattori ja tietää katalysoimisesta.
Tulee mieleen kysyä: Mikä mielestäsi on Shambhala-kirjan painopiste jotenkin tuollaisiin kuvioihin kytkeytyen?

Ihminen voi opetella sanallistuvat osuudet joistain henkisistä opetuksista - vaikkapa täydellisesti - ja olla myöhemmin vaikkapa koko maailman tunnustama "henkinen opettaja". Mutta jos hän ei opetuksessaan katalysoi oppilastaan tms. henkiseen kasvuun, niin onko hän varsinaisesti henkinen opettaja?
Maailma on täynnä henkisen sanallistuvan tiedon opettajia, joilla on vanhakantainen, egoileva tyyli. Pahimmillaan he käsittävät oppilaansa tms. vain astioiksi, joihin he kaatavat tietonsa. - Sillä tavoin he konkreettisesti kyseenalaistavat vastaanottajiensa sisäisen viisauden. Ja mahdollisesti käyttämänsä korkeat kauniit sanat. He ovat vain kiinni kaavoissaan kuin mitkä tahansa luomiseen pakottajat.
Itse en tarkemmassa keskustelussa edes kutsu varsinaisiksi henkisiksi opettajiksi niitä, jotka eivät rohkene, halua tai osaa katalysoida oppilaitaan tms. korkeinta parasta tavoitellen, jolloin vastaanottaja prosessoituu sellaiseen suuntaan ja valintoihin, mitkä nousevat hänen sisimmästään.
Ja jep, ne voivat olla juuri sen suunnan jatkamista, mistä alunperinkin oli sopimus ja mikä tyydyttää opettajan egoa (esim. Reikiä, opettajan edustamaa Reikisuuntaa ja ehkä vielä saman opettajan kanssa sen jatkamista) - mutta myös jotain aivan muuta.
Vastaanottajan katalysoiminen on (varsinaisesti) henkisen opettamisen ja monen muunkin vuorovaikutuksen ydinlaatuja.

Seppo kirjoitti: "Jos on henkisen opettajan roolissa, on mielestäni oltava valmis olemaan melko katalyyttinen. Ja kannattaa syventyä tosiaan siihen Shambhala -kirjaan..."

Minna kirjoitti: "Tässä oli toinen kohta mikä jäi mietityttämään, että mitä katalyyttinen tässä kohtaa tarkoittaa ja miksi se on suotavaa?"

Katalyytti tai katalysoija auttaa neutraalisti katalysoitavaa prosessiksi kohti muutosta. Neutraalisti = sotkeutumatta siihen itse - määrittelemättä rajoja ja suuntaa, tarvittaessa nopeastikin hetkittäin muuttuen. Katalyyttisyyden rajat ja sisältö riippuvat katalysoitavasta jokaisessa hetkessä. (Ja siitä miten paljon katalysoija tajuaa mitä hänen on tehtävä - mutta jonkin verran on tajuttava, muutoin katalysoitumista ei synny eikä silloin voi puhua katalysoijastakaan.)
No, kemian prosesseissa on seoksia, joissa eri katalyytit katalysoivat seoksia erilaisiin lopputuloksiin. Mutta tarkoitin ihmisten henkisen kasvun katalysoimista. Ja jos lähdemme siitä, että ihmisellä on sisäinen viisautensa ja henkinen opettaja onnistuu perustehtävässään saada ihminen yhteyteen sisimpänsä kanssa, niin miksi ihmeessä hänen tulisi rajata-ohjata omista lähtökohdistaan vastaanottajaansa mitenkään? Ei ole ollenkaan varmaa esimerkiksi se, että se, mikä henkisellä opettajalla itsellään on toiminut hyvin, toimii parhaalla tavalla myös hänen vastaanottajallaan.

Eikä katalyyttisyyden määritelmästä voida tinkiä minkään asiayhteyden, kuten soturiuden, vuoksi. (Epäselvistä käsitteistä ei ole ainakaan hyötyä, mutta haittaa voi olla...)
Jos henkisyys = sisäinen vapaus (tosin vaikea sitä on ymmärtää ilman jotain ulkoista) ja henkinen kasvu = vapautuminen melko yksilöllisellä tavalla, niin henkisen kasvun opettajan katalyyttisyys = neutraalia, teknistä. Erotuksena kemian prosesseista tässä vain on kyse ihmisistä ja siis lopputuloksena on vapautuminen pelkästään myönteisellä, mukaan lukien eettisellä, tavalla.

Viittasin Trungpaan yllä sitaatissa samassa kappaleessa vain siksi, että hänessä meillä on niin voimakas ja niin suoraviivainen ("egottomuutta" korostava) esimerkki aiheesta. Mutta en ole ajatellut, että kenenkään olisi välttämätöntä kopioida Trungpan tyyliä. Saati että muuttaisimme kenenkään yksittäisen opettajan vuoksi esimerkiksi katalyyttisyyden käsitettä.

Vastaväitteenä voisi tietysti esittää, että Trungpa ei ollut katalyyttinen, koska hän opetti aina vain buddhalaisuutta. Mutta mistäs me tiedämme millaisia hänet kohdanneet ihmiset olivat... Tosiaan, tuli mieleeni nyt erityisesti se, että jos ajattelemme, että ihmisellä on sisimmässään enemmän kuin yksi mahdollinen houkutteleva henkinen suunta yms... niin silloin hänen henkisen opettajansa ei ole välttämättä helppoa varmistaa, että hän todella on vain katalysoija.
Mutta 1) tietääkseni Trungpa ei pitänyt itseisarvona sitä, että ihmisistä tulee buddhalaisia. 2) Elämässä on melkein aina hyvä keskittyä johonkin melko rajattuun, jos ei ole Avataara, joten hyvähän se oli että Trungpa keskittyi buddhalaisuuden suuntaansa. Eikä Trungpa tietääkseni tuputtanut buddhalaisuutta, vaan kohtasi ihmiset ihmisinä. Opetti buddhalaisuutta vain silloin kun häneltä sitä pyydettiin ja odotettiin - tosin ei aina silloin suoraan mitään buddhalaisuuden oppia, vaan suoraan "egottomuutta" (moniin skandaaleihin asti koska katsoi niiden aiheuttamisen välttämättömäksi). 3) Buddhalaisuus on ainakin meille täällä Lännessä (myös Trungpan toimesta) esitetty yleisluontoisesti pätevänä. Niin, että varsin monet toisia katsomuksiakin kannattavat voivat arvostaa sitä ja suunnilleen ajatella sen olevan - ainakin jotenkin taustoissa - samaa kuin heidän ajattelunsa.

Mutta jos joku kuitenkin ajattelee, että Trungpa oli katalyyttisyydessään hyvin rajoittunut, koska oli buddhalainen, eikä siksi sovi esimerkiksi henkisen kasvun katalysoimisesta... niin ok.
Se oli kuitenkin vain esimerkkini.
Palaankin nyt vain yleiselle tasolle väittämään, että henkisen kasvun opettajan olisi oltava vaikutuksessaan katalyyttinen.

Katalyyttisyyttä on olemassa. Vaikka onhan meissä kaikissa teknisten taitojen lisäksi paljon laadullisuutta. (Kukaan ei toki ole täydellisen katalyyttinen kaikkien kanssa kaiken aikaa. Paitsi ehkä joku Avataara.)

Mitä se katalyyttisyys sitten yksityiskohtaisen konkreettisesti voisi olla?

No, en ole tullut tälle foorumille tuollaisia ilmaisemaan... Ne tietävät, joiden tulee tietää... Tarkoitukseni oli vain herätellä Trungpan kautta siihen, mitä henkisen opettajan katalysoiva tyyli voi olla.

Soturiuden aihe ei tätä tilannetta muuta.
Soturius on vain väline.
Se miten ihmiset vapautuvat (voimaantuvat) on ensisijaista. Polkuja on monia.

Jostain vapauden tasosta alkaen soturius on varteenotettava vaihtoehto... Nähtäväksi jää, miten tarkasti kukakin haluaa soturiuden käsitteen itselleen hahmottaa tai muokata ja miten paljon kukakin liittää siihen ei-dualistisuuden henkeä... Joka tapauksessa tässä aiheessa Coelho on pinnallinen kun taas Trungpa on ylivoimainen inspiraattori... Mutta kuka tai mikä kenellekin se inspiraattori onkin, niin inspiraation kohteiden tarkempaa referointia toivon. - Onhan esimerkiksi Shambhala-kirja aikamoinen tiivistelmä...

[Minna]

Kiitoksia Seppo tarkennuksistasi. Minäkin arvelen, että näemme asiat melko lailla samalla tavoin, mutta kenties käyttämissämme käsitteissä on eroja, ts. välillä en meinaa ymmärtää lähinnä siksi että käytetty sanasto ei ole allekirjoittaneelle ennestään tuttua. Esimerkiksi tuo katalyyttisyys ei ollut minulle tuttu sana kemiastakaan tai ainakaan en muistanut mitä se tarkoittaa, joten kiinnosti kysyä tarkennusta. Kysymyksen asettelu taas oli laaja, koska toivoin laajaa vastausta. Toive laajasta vastauksesta taas menee uteliaisuuden piikkiin. Kolmen kuukauden viive taas sen piikkiin että joskus kysymyksiä nousee pintaan silloin kun on herkkyyttä kuulla vastauksia.

Mitä tulee peilinä toimimiseen, niin koen toimineeni peilinä ja sitä kautta opettajana toisille siinä missä kuka tahansa muukin kadun tallaaja. Lähtien siis liikkeelle siitä, että ihmisten keskuudessa toisen aito kohtaaminen ja kuuleminen ilman mitään oman mielen lisäämää on siinä määrin harvinaista (ellei jopa mahdotonta niin kauan kuin käytetään sanoja?) että voisi jopa sanoa: omat reaktiomme, jotka meissä heräävät toisesta ihmisestä tekemiemme tulkintojen pohjalta, peilaavat meille omaa henkistä tilaamme. Ja kun olemme sisäistäneet tämän, tulee jokaisesta kohtaamastamme olennosta meille opettaja joka näyttää, missä kohdissa meillä on vielä jäljellä pelkoa, vihaa, ärtymystä, myötätunnon puutetta, kateutta, ylpeyttä, takertumista tai samaistumista. Viisas ja erotteleva mieli pystyy näihin kohtiin paneutuessaan löytämään syyt kärsimykseensä ja löytämään harjoituksen jonka avulla päästää niistä irti.

Tämä varmaan olisi toki helpompaa, jos olisi tukena pidemmälle edennyt henkinen opettaja. Aluksi pohdin sitä, voiko opettaja tehdä muuta kuin kertoa, mitä tietä itse on päässyt eteenpäin. Sitten avautui että tietysti voi, ainakin jossain määrin. Miten ja kuinka onnistuneesti, riippunee opettajasta. Lienee hedelmällistä paneutua tämän asian pohtimiseen mikäli joskus vaikka mielisi alkaa opettamaan tietoisemmin.

Tunnistan itsessäni tuon arkuuden vastakkainasettelulle. Se luultavasti ei täytä tarkoitustaan mikäli konfliktien välttämisen nimissä lakaistaan asioita maton alle tai varotaan tiettyjen termien käyttöä asioiden energioiden jäädessä kuitenkin ilmaan leijailemaan. Toisaalta kärhämäiset törmäysvibat tuskin rakentavat mitään? Miten olisi vastakkainsulattelu vastakkainasettelun sijaan? Esim. myötätunto ja vihahan ovat "vastapari", ja silti ne luovat toinen toisensa ja suuri viha sisältää mahdollisuuden suureen myötätuntoon.

Itse asiassa en ole lukenut tuota Sambhalaa, mutta aion kyllä lukea sen. Buddhalaisia opetuksia olen kyllä muuten lukenut ja valtaosa harjoituksistani sekä noudattamani etiikka juontaa juurensa buddhalaisuudesta. Siddhartha Gautamaa väkevämpää innoittajaa on vaikea löytää. Mutta kyllä Coelhokin on silloin tällöin onnistunut lohkaisemaan innoittavasti ja Valon Soturin käsikirja löytyy itseltänikin.

[Seppo]

"Miten olisi vastakkainsulattelu vastakkainasettelun sijaan? "

Ai niin lämpimästi vastakkain?
Myös Chevyn 5.12.12.-viesti on tavallaan rohkea. Ja sinällään ikuisen avoimuusfilosofisen linjani mukainen jos minun olisi se hyvin lyhyesti sanottava.
Tulosta ei ole kyllä näkyvissä. Kunhan lämpimikseen...? No, kaikki ei välttämättä näy foorumilla...

En katso voivani sinua mitenkään opettaa eikä minulla ole siihen intressiäkään, mutta ehkä joku muu saa jotain tästä kun liikun viestisi lävitse tähtivalona.

Peiliteoreettisesti kirjoitat niin, että koko argumentaatiosi seisoo tai kaatuu sen varassa.
Mielestäni Peiliteorialle olisi varattava oma ketjunsa (tässä ketjussa se menisi vain sivujuonteena). Siten voisi joillekin selvitä, miten väärin sitäkin teoriaa ajoittain käytetään, vaikka joskus kyseinen ilmiö toteutuukin.
Lisäksi saan vaikutelman, että kirjoitat elämänfilosofiasi ytimestä käsin..(?) ja voisit kirjoittaa miljoonan muunkinlaisen otsikon alla kuin mitä tässä ketjussa... Sitä pidän kyseenalaisena, vaikka se ei minua häritsekään. Ja toisaalta tässä kuviossa on se "ihanteellisuuksien innoittavuus" -puoli, että jos joku kerran kokee itsensä Soturiksi jollain tavalla... niin voi olla että muiden olisi hänen osaltaan tunneälykästä säätää kommunikointiaan tarkasti henkilökohtaistaen, toiseen kunnolla tutustuen ennen kuin sanoo sanaakaan...


"Tunnistan itsessäni tuon arkuuden vastakkainasettelulle. Se luultavasti ei täytä tarkoitustaan mikäli konfliktien välttämisen nimissä lakaistaan asioita maton alle tai varotaan tiettyjen termien käyttöä asioiden energioiden jäädessä kuitenkin ilmaan leijailemaan."

Itse asiassa mitä vain henkistä oppia voidaan käyttää asioiden lakaisemiseksi maton alle yms.
Siihen nähden on melko vähän se, minkä verran asioita olen ja olemme tällä foorumilla kyseenalaistelleet.


"Toisaalta kärhämäiset törmäysvibat tuskin rakentavat mitään?"

Kuka on vastuussa kärhämäisistä törmäysviboista, jos jollakulla on sellaisia ollut? Itse en ainakaan myönnä mitään. Tarkoitan tässä kontekstissa myös sitä, että Reikin syntyhistoriasta keskustelu 10 vuoden suurten harhojen vallassaolon jälkeen on suuri asia. (Eli vuosienkaan keskustelu siitä ei olisi kohtuutonta ja osittaiset rahojen takaisinmaksuvaateet kurssittajilta ovat ok, jos kurssitetuista vain tuntuu että ne ovat ok.) Tarkoitan: suuri ja toisenlainen asia suhteutettuna vaikkapa siihen, että vaikkapa minä huomaan vaikkapa sinun Soturiutesi tai ihannehyve-maailmasi painotuksiltaan jonkin verran toisenlaiseksi kuin omani ja siitä johtuen kysymykseksi tulee, kyseenalaistelenko jotain, ja jos kyseenalaistelen, niin miten tekisin sen kohtuullisesti...
Eli jos joku on vaikkapa loukkaantunut siksi, mitä olen väittänyt faktoina Reikin syntyhistoriasta, niin (olinpa oikeassa tai väärässä) sanoisin, että ei kai aina kaiken tarvitsekaan rakentaa mitään.
Mitä ei-kaupallista (ainakin itse olen ei-kaupallisesti liikkeellä) ylipäätään tällä foorumilla on koskaan yritettykään rakentaa yli hetkellisyyksien? Pieni vähemmistö tulee tapaamisiin yms. Toisiaan tuntemattomat ihmiset vain keinuvat tuntemattomassa tuulessa rantakaisloina.

Vastakkainasetteluja on siis joskus ihmisten ja asioiden välillä. - Miten muuten voisi ollakaan Kaksinaisuuden maailmassa silloin kun ollaan totuudellisia? (Ja se, joka elää ei-dualistisuudessa, todennäköisesti ei juurikaan panosta nettifoorumeihin.)
Asioiden vastakkain asettuminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse ihmisten vastakkain asettumista.
Tai toki ne joskus sekoittuvat, mutta eivät automaattisesti ja sehän on vain tavallinen haaste: ihmisellä on vapaus valita, miten ja mihin vastakkainasetteluja käyttää.

En väitä, että Maassa olisi pakko kenenkään kasvaa. Mutta itse olen saanut valtavasti hyvää ajattelulleni - ja sitä myötä muutoinkin - vastakkainasetteluista. Etenkin kaukana itsestäni olevien ihmisten kommunikoinneista. Mutta ei automaattisesti, vaan elämässä pitää olla vaihtelua, monipuolisuutta, haasteellisuutta ja avoimuutta tutkailevuudelle, jotta ei tylsisty ja kaavamaistu.

Samalla tavalla kehokin voimistuu kun on monipuolisuutta, vaihtelua ja kuormitus nousee yleensä joka kuukausi.
Ja keho vetää mukaansa mielen, koska ihmiset ovat hyvin psykofyysisiä. Niinpä fyysisesti (suhteessa kehonsa potentiaaliin) heikot ovat tietääkseni aina arkoja tms.
Fyysisen (ravinto, kunto, immuniteetti ym.) vahvistumisen myötä taas tulee ihan eri ote sanoa, mikä oikeasti elämässä on ongelma tai haaste.

Ehkä heikkojen sitten kannattaa vastakkainasetteluja välttää?
Ehkä niin. Eivätkä kaikki edes pidä ajattelua tärkeänä. Oma lauma varsinkin on mukavampi ja tietää paremmin.

Vedänkin vastakkainasettelun puolustamiseni pois, jos ihmisillä ei ole sellaisia arvoja, joita kutsun kunnon arvoiksi. Mutta jos on, niin vastakkainasettelut eivät johda sellaiseen, mitä voisi kutsua konfliktiksi... Sen sijaan ne johtavat kohti oman ajattelun ja - ja mahdollisen prosessoinnin - selkeytymiseen totuudellisuutta.
Eikö sellainen kuulu hyvään henkisyyteen?
Vai kutsummeko kauneutta ja välittämistä (tms.) totuudellisuudeksi niin, että totuudellisuuden käsite hämärtyy?
Miellämmekö laumahenkisyyden ykseydellisyydeksi niin, että ykseyden idea hämärtyy?

Entä jos kuitenkin on parempi jakaantua totuuden vuoksi kuin yhdistyä synnissä?
Entä jos on parempi puhua totuus kuin elää mukavissa epäselvyyksissä, itsepetoksessa, valheissa?
Entä jos on parempi olla vihattuna totuuden kertojana kuin olla pidettynä pysähtyneisyyttä tukevien kuvioiden ja valheiden ylläpitäjänä?
Entä jos on parempi olla yksin loppuelämä totuutensa kanssa kuin olla väärässä massojen kanssa?

Nuo eivät ole todellisia tai tärkeitä kysymyksiä sille, jolla on jo merkittävä (asema)valta, kuten statuksellisuus... Eivätkä sille, joka haluaa yli kaiken olla mukavuusalueellaan ja välttää epämukavuutta... ("Irrottaudu siitä, joka ei palvele enää elämääsi.")

Koska ihminen on asetettu Maan Kokeeseen eli hämäryyteen totuudelta, totuudellisuuteen on keskityttävä, jos jotain aikoo siinä saavuttaa...

Useimmat ihmiset täällä varmaan esittävät, että "on parempi olla onnellinen kuin oikeassa"?
Mistä tuollainen Kaksinaisuudenoloinen sitten tulee? Ikään kuin "oikeassa oleminen" olisi... vaikkapa onnetonta tai vähäpätöistä.
Eikö totuudellisuus pikemminkin johda onnellisuuteen sitten kun siihen on riittävästi keskittynyt?
(Ja vastaavasti onnellisuuteen keskittyminen pikateitä johtaa harhoihin.)
Oikeasti se, että jos joku näkee minut "oikeassa olijana", niin se on vain hänen tulkintansa elämästäni. (Ihmisethän tulkitsevat, vaikka en ole tullut tällekään foorumille antamaan tasapainoista kuvaa siitä, millainen koko elämäni on. Varsinkaan jossain yksittäisessä ketjussa, jossa koetan pysyä aiheen rajoissa.)
Tai voihan se oikeassa oleminen ollakin vaarallista. Syrjäytetään pian kaikesta. Mutta tämä on se, mitä aina korostan: ei ole pakko olla onneton, vaikka niin kävisikin. Ja silloin punnitaan, oliko se henkisyys todellista.


Hyvä on mielestäni varmaan perustasi jos se on niin buddhalainen kuin annat vaikutelmaa... Vaan buddhalaisuudessa on suuntia kauempana toisistaan kuin islam ja kristinusko eli melko vähän yleisenä minulle buddhalaisuus merkitsee älyn tasolla... ja miten kukakin tulkitsee...
Tavalliseen buddhalaisuus-materiaaliin ym. pitäytyville voi vain tulla buddhalaisuudesta tasapaksu, kuiva kuva... Monihan ei ole lukenut mm. Trungpalta Henkisen materialismin ylittäminen -kirjaa tai tiettyjä englanniksi.
Minusta myös vaikuttaa siltä, että buddhalaisuutta käytetään usein korostamaan liiallisuuksiin asti mukautuvuutta, sopeutumista, tasapainoa ja rauhaa... (Buddhalaisuus vetää sellaisia ihmisiä puoleensa.) Eikä se monesti vääntämistäkään ole, vaan buddhalaisuudessa on sellaisia suosivia perinteitä. - Ihan vaan tuodakseni yhden puolen asiasta esiin totean. (En kokonaisuutena arvioidakseni esim. buddhalaisuuden merkityksestä henkisenä yleissuuntana.)
Onkin mielenkiintoista ja buddhalaisuuteen liittyvien ihmisten joukossa harvinaista, että buddhalaisuutta arvostava kertoo Soturiuden innoittavan.
Ei ainakaan ihan täysin ole sellaisen ihmisen Elämä-suhde tuhoutunut.

Arvasin muuten, ettet ollut lukenut Shambhalaa ja ettet tiennyt katalysoinnista... En vain halunnut todisteiden puuttuessa sanoa, mutta nyt voin sanoa: Minusta vaikuttaa siltä, että olet Sydän-kysymykselläsi ja muutenkin enemmän tai vähemmmän tietoisesti sujuttamassa tätä keskustelua kohti yleiskeskustelua henkisyydestä... Vaan ei se ole ongelmani. Eikä tässä ketjussa liiaksi viestejä ole.

Plussa puolella on paljon...
Olet saanut minut tiedostamaan selkeämmin kuin koskaan, ettei Soturin käsitteessä ole mielestäni mitään mieltä (paitsi innoittavuuden kautta jos sitä on), jos se ei ole - mm. yksityiskohtamäärältään - muun muassa melko suuri ja johdonmukainen kokonaisuus. (Ja jotenkin perinteeseen suhteutettu, koska sieltähän se tulee ja siellä siihen on merkittävästi keskitytty.)
Esimerkiksi ja etenkin Trungpan Shambhala-kirjan perustalta, kuitenkin tasapainottaen kyseistä näkemystä sillä, mitä Trungpa henkisyydestä ajatteli ja miten hän sitä toteutti. - Häneltä on hyvin paljon myös englanniksi kirjoja ja maksutta netissä, myös pitkiä videoita.

Toisella foorumilla kirjoitin Shambhala-kirjasta mm.: "kyseinen kirja on kaikkeen lukemaani nähden hyvin ainutlaatuinen. Niin monissa ydinsanomansa yksityiskohdissa, etten osaa sitä mihinkään verrata. Enkä lähtisi sitä edes 10 sivulla referoimaan.

Se on vain luettava ja ennen kaikkea taottava itselleen ja sen mukaisesti harjoiteltava. Ehkä kauankin ennen kuin kannattaa mitään sanoa.

Trungpan esittämä Soturius on aihe, jossa hienovireisyys todella kannattaa.
- Tulee uutta näkökulmaa mm. paineistamisen-rentouttamisen ja luomisen-irtipäästämisen asteikkoihin.

Shambhala-kirjaa, muuten, pidän sen verran hyvänä (vaikka en kaikkea siitä kannatakaan) ja laajoille joukoille sulavana, että muutama vuosi sitten esitin vakavasti idean henkisestä ryhmästä, jonka ytimessä olisi mm. se, että ainakin enemmistö arvostaisi paljon kyseistä kirjaa. Ja haluaisi soveltaa mm. sitä ryhmässä käytäntöön."


Ja sitten suurin plussa-asia: Toit 10.2.-viestissäsi esiin mielestäni tämän foorumin kaikkien aikojen tärkeimmän kysymyksen (jos objektiivisesti voi sellaista sanoa).. Yleistäen: miten erottaa Sydämensä kuuntelu kaikesta muusta, mikä sitä voi hämärtää.
(Kirjoitin siihen heti pitkän vastauksen mutta laitoin sen lepäämään.)

Saattaa olla, että harva ymmärtää lahjasi arvoa...

[Deneb]

Enpä ole aikoihin tänne katsonut, ja sitten löysin tämän aiheen. Televisiosta tulevassa Once upon a time-sarjassa on mahtava piiloviesti. Siinä ihmiset elävät Storybrook-kaupungissa nykyhetkessä kovin yksitoikkoista ja onnetonta elämää, paha kuningatar on langettanut kirouksen ja saanut kaikki unohtamaan keitä todella ovat, ja mistä ovat kotoisin. Satuhahmoja, prinssejä, haltijoita yms. toisesta maailmasta. Kaikki ovat vain unohtaneet elämän täynnä taikuutta ja ihmeitä. On kuitenkin yksi, joka voi pelastaa kaikki, mutta hän on täysin tietämätön asiasta, eikä usko taikuuteen. Hän siis ei ole avannut sydäntään vielä, mutta kohtalo on määrännyt hänet soturiksi. Sarja näyttää miten tilanne kehittyy.

Monet meistä elävät elämänsä tiedostamatta piileviä kykyjään, todellisia lahjojaan. Tavallaan siis kaikki olemme sotureita, mutta voimme itse valita käytämmekö noita lahjoja tässä elämässä, avaammeko sydämemme ja seuraamme sitä. Uskallammeko uhmata pahaa kuningatarta ja alkaa tiedostaa tätä hetkeä ja kuulla ikuisuuden ääntä. Tunsin kerran yhden nuoren soturin. Hänelle ostin valon soturin käsikirjan. Hän luuli saavansa sen lainaan, enkä kehdannut korjata että se oli lahja. En tosin koskaan saanut kirjaa takaisin, hänen sydämensä avautui lopulta niin voimallisesti ja nopeasti, että hän ei selvinnyt siitä hengissä. Kaipaan yhteisiä keskustelujamme, mutta tiedän, ettei hän sure lyhyttä elämäänsä, vaan on yhtä onnellinen kuin Coelhon Alkemisti, joka ei pelännyt kuolemaa, vaikka se tulisi seuraavassa mutkassa. Hän oli yrittänyt. Itse en pidä Coelhoa pinnallisena, mutta ehkä sitten itse olen. Kas, mikä kehä. Eihän hän tee muuta kuin kertoo tarinoita sydämen äänellä. Yhtä harmitonta kuin yksi kaveri, joka parituhatta vuotta sitten naulattiin puuhun vain sen takia, että hän oli sitä mieltä, että kaikki voisivat vaihteeksi olla ystävällisiä toisilleen (Jeesus-lainaus Douglas Adamsin mahtavasta kirjasarjasta Linnunradan käsikirja liftareille). Ajaudun helposti aiheesta, ajaudun oikeastaan aina ja kaiken mukana, mutta eikös se ole kaarnalastun tarkoitus. Ei se voi vastavirtaankaan mennä.

En ole koskaan osannut määritellä henkisyyttä niin hienosti kuin kirjoittajat tässä edellä. En myöskään ole lukenut ihmeellisen hienoja teoksia, joiden kautta varmasti pääsisin ihan uusille tasoille, tai sitten en, koska olen melko tavallinen. Ehkä se on mukavuusalueella pysymistä, ehkä se on kahden tulen välissä olemista. Maailmassa tuntuu jo, että osa meistä ei enää ole samassa ulottuvuudessa henkisesti, vaikka fyysisesti näen miten raha pyörittää joidenkin ihmisten elämää ja politiikkaa. Silti joku vielä käy töissä ja kasvattaa lapsia ja on ihan onnellinen. Sitten kuulen korkean helähdyksen, ja ikään kuin tuolta jostakin laskeutuisi enemmän porukkaa, vai olenko itse kuitenkin jo lähempänä sitä tasoa. Kuitenkin hämmästyttävällä laajuudella ihmiset ovat kiinnostuneempia kaikesta siitä mihin täytyy ensin uskoa voidakseen nähdä. Omaksi roolikseni koenkin juuri sen, että voin raottaa ovea, jos joku siitä haluaa edes kurkistaa. En tiedä, miksi ovi aukenee minulle, enkä osaa siitä ehkä itsekään kulkea, mutta jotakin on kumminkin yritettävä. Peileistäkin tahtoisin puhua. Mieleeni näistä tulee eräs henkilökohtainen kirjoitukseni otsikolla ihmiset ovat peilejä. Peili todella heijastaa, mutta siis mitä, valoa ja iloa toisille, vai voiko peilistä nähdä muuta kuin itsensä? Fysiikan lakien mukaan ei voi, ja vaikka fysiikka ei luonnonilmiöistä juuri mitään pysty selittämään, niin tässä se on oikeassa, niin ja se kaarnalastuhomma kanssa. Siksi jokaiseen kirjoitukseeni olen lisännyt, että opin näistä tajunnanvirran tuotoksista yleensä enemmän itse, mutta jos lukija niistä jotakin saa, niin sehän on hieno juttu. Eli oikeastaan ei voi opettaa kuin itseään, ja antaa vinkkejä muille, oivallukset kumminkin tulee sitten sisältäpäin. Ja peilistä voi nähdä itsensä ja kaikki ne tapahtumat, jotka on itse kokenut, jotkut vain muistavat enemmän kuin toiset. Joskus niiden kokemusten avulla voi tarjota apua toiselle, joka on samanlaisessa tilanteessa, ja joskus peilin avulla tunnistaa nämä ihmiset ja sen, että heitä voi ehkä auttaa.

Mutta niin tässä kai käy, että lopulta joillekin käy kuin Muumien näkymättömälle lapselle aluksi. Kukaan ei huomannut häntä, ja hän katosi fyysisesti näkymättömiin. Eikä ole enää ketään jakamassa tiukuja.