Varmaan tarpeellinen muistutus tuo, Portobello. Minulle on muutamaan otteeseen sanottukin että kerään roinaa kruunuun, tai miten sen nyt kukin haluaa ilmaista.
Varmaan yksi asia mikä minun pitäisi muuttaa on se, että kun väsyn ihmisten kanssa olemiseen jota tulee koko ajan työssä paljon, niin pakenen maailmaa internettiin. Kun siis tuo mainitsemani "kone" jymähtää käyntiin, niin netissä roikkuminen omasta kehostani vallan tietämättömänä on yksi "oire". Siis se tunne että minulla on vain mieli tuo minulle mielihyvää. Oletan että se ei ole optimaalinen tilanne ihmisellä.
No en oikeastaan tiedä pitääkö muutos aloittaa oireesta, pitäisi ehkä päästä niihin syihin käsiksi...
Minun pelkonihan eivät ole yliluonnollisia eivätkä liity henkisiin asioihin. Silloin kun tulin tietoisiksi henkisistä ilmiöistä kaikki säikkyys hävisi minusta täydellisesti. Nuorena olin vähän säikky, ennen tietoisuuden heräämistä.
Mutta tosiasia vain on, että koen usein jonkinlaista henkistä pahoinvointia tässä maailmassa, jossa kaikki on niin vieraan tuntuista.
Jokin hyöty oirelevassa "koneessa" on, se luo minulle mielen sisäistä viihdykettä, jopa silloin kun se on sitä egomasiinan rullausta.
Kun kaikki ulkopuolella on niin vaikeaa ja vierasta, niin sisäiset tunteet ovat tuttuja. Sisäänpäin voin kasvaa rajattomasti, ulkomaailma on liian hankala. Tai tunnen, että kun osallistun maailman menoon, erityisesti jos vapaa-ajalla joudun sosialisoimaan laajemmin, niin se ei oikein mene spontaanille tasolle vaan on kovin velvollisuudentuntoista. Ikään kuin joutuisin suorittamaan tehtäviä joista en saa oikein mitään muuta kuin hämmennystä ja arvailuja, meniköhän se nyt oikein ja loukkaantuikohan joku taas.
Tässä minulla on sellainen ajatus taustalla, että ihannemaailmassa ihmiset ovat kauheasti tekemisissä toistensa kanssa ja nauttivat siitä kovin. Sellainen tuntuu olevan niin kaukana minusta. Mietin, että onko se henkisen hyvinvoinnin mittari, että miten paljon saa irti ja miten paljon jaksaa säteillä rakkautta kaikille? Minä en kyllä oikein jaksa sellaista. Kyllähän minä elämää kunnioitan ja jaksan rakkaudella kohdata ihmisiäkin jos en joudu jatkuvasti olemaan heidän kanssaan.
En tiedä, en oikein usko että voin niin paljon muuttua että minusta tulee säteilevä rakkauden lähde. Silti tuntuu, että periaate "egoni on linnani" ei sekään ole parasta mitä tästä elämästä voisin saada.
Kaikki sellaiset kehotukset että avaudu ja maadoitu eivät ole minulle yhtään konkreettisia. Menetelmät nostavat karvat pystyyn tällä hetkellä, en jaksa mitään läksymäistä.
No niin, tämä oli sellaista tajunnanvirtaa...