Mä olen nimimerkkini mukaisesti eksynyt tämän viikonlopun aikana Ihmemaahan, enkä pääse sieltä pois. Kaksi viikkoa on ollut rankkaa henkisesti, kun olen opiskellut sairaalan akuutilla vuodeosastolla. Yksi potilas on jo kuollut, yksi elvytetty kuoleman rajamailta ja lähetetty tehohoitoon ja yhtä pidetään hengissä sellaisilla kommervenkeillä, että etiikkani paukkuu äärimmilleen. Olin oikeasti tosi väsynyt kun perjantai tuli. Nukuin pe-la yön mitenkuten, koska aloin ripuloimaan kuin pieni eläin. Parin tunnin välein nousin vessaan. Nukuin puoleen päivään, söin jotain, olin väsynyt ja katselin vain televisiota ja edelleen ravasin vessassa iltakuuteen saakka. Ajattelin,että on ihan ripulista johtuvaa, että väsyttää, joten menin jälleen nukkumaan. Nukuin la-su yönä 12 tuntia, kävin yhden kerran vessassa. Mutta ne unet oli ihan mielettömiä ja olen entistä väsynempi. Olen kuin unessa edelleen. Koitin tiskata, mutta pökerryttää ja tuntuu kuin en saisi happea riittävästi vaikka parvekkeen ovi ja ikkunat on auki ja ihanan raikas sateen jälkeinen kostea ilma tuulahtelee sisään.
Minulla on sellainen olo, kuin olisin elänyt siellä unimaailmassani niin paljon, että olen nyt väsyneempi kuin ennen nukkumaan menoani. Ja olisin halunnut jäädä sinne. Siellä olin pirteämpi, rohkeampi,aikaansaavampi kuin täällä. Asuntoni siellä oli ihan yhtä sotkuinen kuin täällä, mutta minä siivosin sitä ja järjestelin, rakensin hyllyjä ja kävin ostamassa koreja hyllyihin. Kävin sielläkin koulua ja koulun edustalla oli hautausmaa, johon oli haudattu Aleksis Kiven 22 naisystävää riviin ja heidän jokaisen syntymättömänä kuolleet lapsensa. Lapsilla ei ollut kiviä, eikä heistä ollut näkyvää dokumenttia, mutta näin kerrottiin ja minusta se oli uskottavaa. Koulussa oli aulassa runojen kirjoituskilpailu käynnissä ja osallistuin siihen. Runon sijasta piirsin paperille lyijykynällä ja hiilellä palmun, joka oli monta tuhatta vuotta vanha. Palmun viereen piirsin aavikkokallioon hakatun kerrostalon, jossa oli satoja asuntoja. Palautin paperin muiden vielä jäädessä kirjoittamaan ja suksilla laskin koulun ulkorappuset ohi hautausmaan torintapaiselle aukealle, jossa järjestettiin talviriehaa. Torin laidalle oli ajettu suuret lumikinokset ja sinne oli piilotettu esineitä, joita sai kaivaa kuin arkeologi konsanaan. Veljeni olivat osallistumassa kaivuuseen ja toivoivat löytävänsä rooman aikaisia sotisoppia, kypäriä, kilpiä ja peitsiä. Minä mietin ajatuksissani, että jos osallistuisin, tahtoisin löytää dinosauruksen luurangon. Jatkoin kuitenkin matkaani, koska olin illalla menossa juhliin ja menin niitä varten pukeutumaan.
Unessa ehti tapahtua vaikka kuinka paljon muutakin, kävin lenkillä, eikä lenkkipolulla enää ollut karhuja, joten niitä ei tarvinnut pelätä. Sovitin housuja jotka eivät ole vuosiin menneet päälleni ja nyt ne menivät. Juhlissa uskalsin lähestyä vastakkaista sukupuolta, mitä en todellakaan tässä elämässäni uskaltaisi tehdä. Olin unessa niin reipas ja tervehenkisesti rohkea, ihan kuin tahtoisin olla täälläkin. Mutta miksi en pysty olemaan täällä reipas? Miksi haluan vain nukkua. Siellä oli niin paljon kivempaa kuin täällä. Miten ihmeessä saan itseni hereille ja jaksan elää tätä elämää? Itkettää ja väsyttää ihan hirveästi. Kauppaan olisi pakko mennä, siivota pitäisi. Mitä jos olen menossa kohti kuolemaa ja kuolen niin, että tämä kämppä jää näin sotkuisena jälkeeni. En halua että minut löydetään täältä roskapussien ja tiskaamattomien tiskien seasta.
Nyt aion tehdä niin, että menen suihkuun. Koitan herättää itseni täydellisellä kuuraamisella. Sitten toivoisin pääseväni käymään kaupassa. Ja jos vain mitenkään pystyn, tahtoisin järjestellä askartelutarvikkeet paikoilleen pois tuosta lattialta, viikata puhtaat vaatteet narulta ja lattialta (aivan, lattialta) kaappiin ja ehkä jopa imuroida.
Ja se, että en halua kuolla. En halua kuolla nyt. Haluan elää. Miten uskallan enää mennä nukkumaan? Väayttää nytkin ja olen ihan tokkurainen, mutta mitä jos siihen kuolee.