Yes, sotakirjoja. Ehkä niitä ei voi pitää sielun yhteyksiä, henkisyyttä tms kehittävinä samassa mielessä kuin vaikkapa Dalai Laman teoksia.
Niissähän mitä suurimmassa määrin kerrotaan siitä, miten ego pistää asiat mullin mallin, väkivallasta, sen käyttämisestä ja kaikesta mahdollisesta sosiopatian tai muun pelottavan maailmaan kuuluvasta.
Olen kuitenkin ollut aina kiinnostunut siitä, mikä saa ihmisen tikittämään. Enkä tässä yhteydessä tarkoita tikittämisellä sitä ääntä, mikä kuuluu vanhanaikaisesta itserakennetusta pommista.
En kuitenkaan ryhtynyt opiskelemaan psykologiaa, vaan historiaa. Sodan kauhut ovat minussa monien entisten sotilaselämien kautta, ja ehkä siksi onkin joskus tarpeen lukea niistä tai katsoa niitä leffana. En kuitenkaan ole voinut katsoa uusimpia sotaelokuvia, en edes väkivaltaisia poliisisarjoja tms, Full Metal Jacket oli jo hiukan liikaa, mutta esim. NCIS:a en voi katsoa. The Longest Day on eräs lempileffoistani, ehkä siksi, että muuan aiempi inkarnaationi saapui Normandiaan 6.6.1944 liitokoneella.
Ehkä tässä on kyse vanhoista kunnon Vegetiuksen ja kumppaneiden ajatuksista - si vis pacem, para bellum - vihollinen pitää tuntea, jotta sitä vastaan pystyy taistelemaan. Tässä yhteydessä tarkoitan vihollisella väkivaltaa, vääryyttä, vihamielisyyttä, epärehellisyyttä yms. Ts taistelua pimeitä voimia vastaan valon soturina.
Viime vuosisadan sodankäynnin yhteydessä löydettiin jo nimittäjä joillekin pelottaville ilmiöille, PTSD, jota todella pitäisi tutkia ja hoitaa - sitä löytyy meikäläisilläkin kansainvälisissä joukoissa palvelleilta...siitä kuten itse sotahistoriastakin tietäminen kuuluu ammattiin.
Jo pelkästään Sun Tzu/ Suntzi hätkähdyttää. Niitä asioita, joista hän kirjoittaa sodankäynnistä, voi usein yhtä hyvin käyttää tavalliseen elämäänkin. Olkootpa tekstit sitten hänen omiaan tai vain kokoamiaan.
"Coyote was there, but Coyote was asleep.
That Coyote was asleep
and that Coyote was dreaming.
When that Coyote dreams,
anything can happen.
I can tell you that. "