REIKIFOORUMI

Kyselisin vinkkejä siihen, miten selvitä läheisen kuolemasta ja miten voi auttaa toista selviämään läheisen kuolemasta? Miten voi auttaa toista löytämään jälleen perusturvallisuuden tunteen?

Kaikki näkökulmat, joista voi olla pientäkin apua, ovat tervetulleita.

Kuuntelu on yksi tärkeimmistä, kun omainen joka menettänyt läheisensä saa puhua, puhua ja puhua, vaikka samat asiat toistuisivatkin niin puhuminen on yksi keino selvitä etenpäin ja kuuntelijalla on siinä tärkeä osuus, olla tukena rinnalla ja lohduttaa. Jos mahdollista voi auttaa kaikissa käytännön asioissa esim. hautajaisten järjestelyissä ja paperihommissa, olla vaikka kuskina niissä.
Jos perheessä pieniä lapsia ja toinen vanhemmmista menehtynyt, hoitaa heitä ja vaikka tilata kodinhoitaja avuksi, sillä arjen kuitenkin sujuttava lasten osalta että saavat ruoan ja muut tärkeät perusjutut, aikuisenkin on muistettava syödä, ystävän lapsi kuoli tässä äskettäin ja näitä asioita tullut eteen.

Kiitos. Löysin myös seuraavien linkkien takaa hyviä vinkkejä (kuten läsnäolo, asioista puhuminen, kuuntelu ja rentouttava myönteinen kosketus).

Selviytymistarinoita - Isoäidin tarina
http://www.kapy.fi/index.php?page=isoaeidin-tarina

Lapsen suru kun äiti tai isä kuolee
http://www.introspekt.fi/artikkelit/lap ... sa-kuolee/

Läheisen kuolema
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipup ... n_kuolema/

Menetyksen kohtaaminen, suruprosessi ja traumatyö
http://www.lpsy.org/docs/A226_PUUSTJARVI.pdf

Itseltäni kuoli äiti kahdeksan vuotta sitten, hän sairasti kaksi vuotta syöpää ja tiesimme, että hän kuolee. Kummisetäni kuoli yllättäen ja katsoin hänen vaimonsa ja sukuni tuskaa. Paras ystäväni kuoli tulipalossa, joten jotakin läheisen kuolemasta tiedän. Valitettavasti.

Jos ajattelen itseäni, kuinka selvisin. Henkimaailma auttoi minua paljon, ensinnäkin käsittelin äidin kuoleman pelon jo kaksi vuotta ennen hänen sairastumistaan painajaisten avulla. Ja kun hän kuoli, hän oli läsnä hyvin paljon. Puhuimme ja hän tuki minua. Silti niin, olisin kaivannut lähelleni ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tuskani. Mutta en kyennyt päästämään ketään. Kriisiavussa kävin, koska suru oli kaikesta huolimatta niin valtava ja toisaalta viha itseään kohtaan, kun en kyennyt pelastamaan häntä. Puhuin siellä maallisen suruni ja äitini kanssa henkisen suruni.

Kummitätini sai kirkolta henkilökohtaisen avustajan, joka oli hänen läsnä, häntä myös auttoi minun sanani. Kirjoitin hänelle kanavoinnin, joka rohkaisi häntä. Mutta lopulta hän löysi rinnalleen uuden puolison ja pääsi sillä elämään takaisin. Samoin kävi muuten äitini uudelle miehelle. Toisen suhde jäi pysyväksi, toisen lohdutukseksi. Ystäväni mies oli sairaalahoidossa kolme kuukautta.

Että kyllä se joskus koville ottaa. Jokainen meistä selviää surusta omalla tavallaan, voin neuvoa, jos kerrot enemmän. Vaikka yksityisviestillä. Mutta yleisesti ottaen suru tulee sallia, totta kai on niin, että eihän läheisemme haluaisi suruamme nähdä, mutta suru on hinta rakkaudesta, on sallittava olla itsekäs, koska todellisuudessahan läheisen menettäessään on pala sydämestä poissa, elämä on konkreettisesti muuttunut. Surulle ja sopeutumiselle on annettava aikaa. Eikä surun tunteita kannata hävetä, hävetä sitä, että tarvitsee toisen ihmisen tuen surunsa tueksi.

Suru kannattaa puhua pois, niin monta kertaa, kun on tarve. Toisen lohdutus auttaa, tukee itseään. Itse äitini aikana en siihen kyennyt, meni monta vuotta ennenkuin avauduin. Sitä virheittä ei kannata tehdä. Sisälleen ei kannata kätkeä mitään. Siitä maksaa kalliin hinnan tulevaisuudessa.

Ja jos ajattelee niin voihan kuolleeseen yhteyden ottaa, varmistaakseen onko hänellä kaikki hyvin, tämä usein auttaa omassa surutyössä. Tosin kyllä yleensä meistä huolehditaan kuoleman jälkeen, siihen voi luottaa.

Niin, miten tukea läheistä omassa surussaan. Kaikkein tärkeintä on, että on aito oma itsensä. Tarjoaa lähellä oloa, aloittaa puhumisen, antaa aikaa. Myös konkreettinen apu on joskus tärkeää. Itse tein ruokaa lapseni koulutoverin perheelle, kun heiltä kuoli isä. Siivosin äitini tavarat, kun hän kuoli ja sitä apua arvostaa, koska omat voimat ei välttämättä riitä. Tärkeintä on kuitenkin, että välittää, näyttää, että toinen on tärkeä. Ehkä joskus surevan on vaikea ottaa apua vastaan tai vaikea puhua, silloin ehkä vain yhteydenpito, vierailut, ajan antaminen on tärkeää, koska joskus hän on siihen valmis.

Toivottavasti näistä oli jotakin apua, sanojahan ne vain ovat ja hei energiahoito auttaa kummasti, jos kyse on sinusta ja haluat voin kaukoparannuksella antaa sinulle voimia tai ystävällesi. Kysy tai kerro, jos haluat, kuuntelen, koska itselleni aihe on vieläkin hyvin läheinen ja minua aikoinaan kuunneltiin ja tuettiin, teen sen mielelläni palveluksena toiselle. Itselläni tosin on hyvin vahvatkin mielipiteet kuolemasta, mutta voin niistä olla hiljaa, vaikkakin olen sitä mieltä, että itseäni ne auttoivat paljon.

Kiitos kiitos.

Aloitin viestiketjun sen vuoksi, että reikifoorumin lukijat voisivat saada vinkkejä läheisen kuolemasta selviämiseen. Kokemusten ja selviytymiskertomusten jakaminen voi auttaa monin tavoin. Minua aihe kiinnostaa erityisesti sen vuoksi, että vaikeissa asioissa en aina tiedä miten tukea toista.

Jokaisen selviytymistarina lienee yksilöllinen, riippuu myös paljon siitä onko kuolema tullut äkillisesti ja odottamatta jolloin suruprosessi voi käynnistyä hitaammin kuin vaikka tapauksessa jolloin kuolema on ollut odotettu ja sitä on ehtinyt työstää. Oman äitini kuolemasta on nyt 3 vuotta ja koska se tapahtui äkillisesti meni varmasti puoli vuotta ennenkuin homman ehti jotenkin edes sisäistää ja paljon myöhemmin tuntui että kykeni suremaan oikeasti asiaa, että oli oikeus surra. Vasta äskettäin kykenin ottamaan äitini minulle tekemän avaimenperän käyttöön, siinä on pieni sydän isomman sydämen keskellä ja tätä ennen koko ajatus käyttää sitä oli tuskainen. Vielä on tietenkin ikävä äitiä ja tuo avaimenperä tuntuu jotenkin läheiseltä, mamman muisto on mukana .

Alussa voi olla suurikin houkutus olla tukemassa ja avaamassa keskusteluja, mutta se voi tuntua ärsyttävältäkin jos omasta mielestä asiassa ei ole mitään prosessoitavaa, eli toisinsanoen asialle ei ole vielä avautunut itsekään ja sen lähinnä kieltää.
Suru on hiljainen prosessi ja vie aikansa, parasta varmaankin olla korvana silloin kun toinen tahtoo puhua ja tarjota läsnäoloaan. Kuitenkin elellä siinä vierellä normaalisti. Voi ehkä puhua siitä ettei ole tarve olla aina voimakas, että saa surra asiaa, vaikka senkin sisäistää sitten kun siihen on itse valmis.

Niin ja sekin pitäisi hyväksyä, että vaikka haluaisi olla se henkilö, jolle toinen voi avautua ja puhua asiasta, niin surija ei välttämättä koe niin. Minulta on kuollut kaksi veljeä ja isä. Lähisuvussani on henkilö, joka yrittää rumasti sanoen, "tulla ihon alle". Hän kertoilee kaikille avoimesti omista tunteistaan ja sitten utelee toisten tunteita. Minulta hän kysyi noin vuosi toisen veljeni ja isäni poismenon jälkeen, että vieläkö minä suren poismenneitä. No suren ja muistan minä, mutta miksi minun pitäisi siitä juuri hänelle kertoa, hän kun ei edes tiennyt, miten tärkeitä ihmisiä molemmat minulla olivat. Ei kaikille voi kipeistä tunteistaan lähteä puhumaan. Hienotunteisuutta tarvitaan, mutta surijaa ei pitäisi jättää yksinkään...

Maikku

Selviäminen läheisen kuolemasta ja siinä auttaminen ovat ihan erilaisia prosesseja.

Auttamispuolesta sanoisin, että kuunteleminen ja läsnäolo on tärkeää.

Toinen mitä en voi liikaa painottaa on tämä: sureva ei kaipaa siihen neuvoja miten surra, ei ennusteita eikä analyysejä siitä miten surutyö menee, eikä tarvitse kommentteja tyyliin "sinä olet nyt aivan ylikierroksilla xxn poismenon johdosta" tai "oletko ajatellut mennä puhumaan vaikka psykologille tuosta surusta". Sureva ei yleensäkään hyödy tämäntyyppisistä määrittelyistä, ne ovat todella moukkamaisinta mitä surevaa tukeva voi tehdä siinä tilanteessa. Eli besserwisseröinti pois. Ainoastaan jos sureva pyytää näkemystä niin silloin se annetaan. Henkilökohtaista suremisen tapaa tulee kunnioittaa enemmän kuin mitään, ja pitää se mielessä että suurin osa ihmisistä jotka pärjäävät normaalissa arjessa, osaavat myös käsitellä surunsa järkevästi. Siihen ei yleensä kuole, eikä surevaan tarvitse suhtautua kuin ihmiseen joka ei ihan käy täysillä.

Ja kolmas mutta ei suinkaan viimeinen: käytännön apu. Joskus surevalla on iso urakka vainajan henkilökohtaisen omaisuuden selvittelyssä ja siirtämisessä, voi olla asunnon ja omaisuuden myyntiä ja muuta semmoista, ja jopa kuolinilmoitukset, hautakiviasiat ja hautajaiset voivat ressata. Ystävät ovat noissa asioissa kultaa kalliimpia. Sanoisin että käytännön apu, sen tarjoaminen aktiivisesti ja oman aikansa antaminen surevan kanssa asioiden hoitamiseen on paljon tärkeämpää kuin mikään kuunteleminen ja psykologisointi.

Näin sanoo kokemuksen syvä rintaääni.

Samaa tuli sanomaan kuin muutkin täällä.

Minulle tärkeintä isän kuoleman tullessa oli tärkeintä läsnäolo. Minä en tarvinnut ihmistä joka kyselee minulta tuntemuksia, minä tarvitsin jonkun joka rutistaa ja uskaltaa ottaa surun vastaan säikähtämättä. Joka auttaa käytännön asioissa, kun oma jaksaminen loppuu. Minä olen ihmisenä sellainen että otan kyllä asiat puheeksi sitten kun haluan, mutta sitä ennen pyysin mielessäni vain kunnioittamaan suruani. Ja antamaan voimaa.

Lisäksi minusta oli hyvä että surevaan suhtauduttiin kuitenkin ihan "tavallisesti". Siis että ei hiiviskellä varpaillaan sen ympärillä ja varota sanomasta juttuja. Niinkuin yksi tuttavani joka oli ihan kauhusta tönkkönä kerrottuaan ensin elävästi tarinaa ja sanottuaan loppuun: ...siis mä meinasin kuolla kun mä näin sen... ja sit yht'äkkiä jäykistyi ihan kun oli sanonut kuolla...siis oikeesti Ei mua haitannu, ehkä jotain olis tietty voinu. MInä kaipasinkin ihan sitä että mulle puhuu ihmiset ihan tavallisia asioita, eikä vain keskity hiiviskelemään ja hymistelemään ja ylitulkitsemaan asioita. Jos minä olin esim. erimieltä jostain ja perustelin sitä, minä aivot olivat kyllä ihan hyvin toiminnassa suuajasta huolimatta. Tarvitsin tavallisuutta ylimääräisellä haliboonuksella ja avoimella mielellä.

Äidilleni oli tärkeää varsinkin silloin hautajaisten jälkeisenä, että ihmiset kävi kylässä niinkuin ennenkin. Siihen asti apua ja tukea ja juttuseuraa löytyi mutta hautajaisten jälkeen tuntui että moni katosi. Tärkeää oli että ystävät hakivat äitiä mukaan juttuihin, taidenäyttelyihin, toritapahtumiin jne. Kun tuntui että jotkut jättivät tulematta kun halusivat antaa surevalle "suruaikaa" mutta äiti taas otti sen jotenkin niin että ystäviä pelotti kohdata sureva...voi se olla niinkin. Kuitenkin on hyvä kutsua sitä surevaakin mukaan johonkin, kyllä hän kieltäytyy jos ei halua/jaksa lähteä (tai näin äitini ainakin teki) ja toisaalta jos on nyt yksin (esim. kumppanin kuoltua) niin ystävien käynnit ja juttuseura on erittäin arvostettua. Näin ainakin meillä kävi.

Sureva voi hakea apua myös kriisikeskuksesta. Näin ystäväni teki kun hänen läheisensä kuoli hyvin yllättäen. Hän sai sieltä apua minkä koki todella hyväksi.

Mutta ehkä eniten se on niin että jokainen suree omalla tavallaan. Ja oman aikansa. Ja ne kaikki ovat ihan oikein *halii* Voi olla kiukkuinen, vihainen, surullinen, ymmällään, ikävöivä...
Mutta siitä selviää, pikkuhiljaa ehkä, mutta selviää. Kirkkaita päiviä tulee enemmän. Jalat kantaa paremmin. Muistot aiheuttaa haikeutta ja hymyä eikä tuskaa ja itkua. Rakkasu auttaa siihen parhaiten.

Tässä ketjussa on monia hienoja ajatuksia ja vastauksia.

Toivoisinpa, että minulla/läheisilläni olisi itselläni ollut tieto noin hyvin hallussa silloin, kun omaisistani moni
kuoli peräkkäin. Ehkä olisin silloin jaksanut olla vihastumatta isävainaani naisystävän tokaisusta:
Sinussa on varmaan jotain vikaa, kun sulta kaikki kuolee!
Tämä henkevyyden helmi tipahti ao:n huulilta, kun olin muutama vuosi vanhempieni kuoleman jälkeen
saattelemassa hautaan puolisoani.

Varsinaisen surun lisäksi ongelmallisia ovatkin ns kielteiset tunteet: viha, syyllisyys jne.
Kuten tuolla toisessa ketjussa kirjoitin aiemmin, lasten osalta nämä tunteet jäävät
helposti nahkaan, jos lapsi on ennen läheisen kuolemaa kiukutellut, huutanut "mä toivon
että sä olisit kuollut" tms. Toki aikuinenkin usein postuumisti katuu tekemisiään ja tekemättä
jättämisiään, mutta normaali, aikaihminen yleensä kuittaa asiat itsekseen kokematta olevansa
syyllinen toisen kuolemaan. Vihainen saattaa olla vaikkapa jäätyään yksin vaikeaan tilanteeseen,
mutta senkin aikuinen selvittää tavallisesti järjellään. Lapsi taas tarvitsee siihen aikuisen tukea.

Omalla ja poikani kohdalla saan suuresti kiittää pojan luokkakaveria ja tämän ihanaa
perhettä, jossa poikani sai toisinaan viipyä kuin nuorimpana tenavana neljän oman
lapsen joukossa, missä eri ikäisten lasten myllerrys aikuisten seuraamana oli hyvänä
apuna murheen häivyttämisessä arjen ja leikin keinoin. Muuten harva oivalsi, ehti
tai jaksoi antaa lapselle omaa aikaansa.

1990-luvulla ilmestyi erään kirjoituskilpailun tuloksena teos nimeltä "Yhtäkkiä yksin".
Se sisältää kokoelman leskeksi jääneiden kirjoituksia ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.
Kirjoituskilpailun satoa purettaessa muuan leski tunsikin halua huutaa, että kuolema ei
tartu. Hän koki jääneensä yksin. Ei kutsuttu minnekään, koska toiset liikkuivat pariskunnittain.
Yhteisössä leski voi tuntua myös vaaralliselta: varokaa iloista leskeä!

Mitä vanhempi pariton ihminen on, sitä vaikeampi on löytää uutta kumppania ja ystäviä.
Iäkkäät lesket ovatkin varsin yksinäisiä, koska heiltä on vuosien kuluessa kadonnut koko
ikäluokka, joten kanssakäyminen voi olla hankalaa, kun ympäröivä yhteisö on tietämyksiltään,
tavoiltaan ja ajatusmaailmaltaan kuin toiselta planeetalta kotoisin. Tietysti myös lapsi tai
nuori, jonka bestis on kuollut, saattaa jäädä yksin, koska ei enää "sovi" kaveripiiriin,
jossa on tietty nokkimisjärjestys ja bestikset valittuina kenties vuosien takaa.

Kuulee toisinaan sanottavan, että joku olisi tahtonut tehdä jotain, mutta kun ei tiennyt,
mitä olisi tehnyt tai sanonut. Kuten aikaisemmissa vastauksissa jo on kuvailtu, pelkkä
hiljainen läsnäolo saattaa olla suureksi avuksi, toisinaan taas on tarvetta käytännön
toiminnasta. Jos lähipiirillä on jotain erityisiä taitoja tai ammatinhallintaa, josta
voisi olla apua, sitä kannattaa tarjota jossain vaiheessa. Juridiset tai ekonomiset
taidot voivat olla hyvään tarpeeseen vaikkapa perukirjan laatimisessa tms.

Kaikella kirjoittamallani en suinkaan tarkoita sitä, että kenenkään tulisi asettua
normaalin surijan elinikäiseksi kainalosauvaksi, vaan alkumatkan
tueksi, kunnes yksin jäänyt pystyy taas jatkamaan omin neuvoin.

Aivan eri tilanteessa ollaan kuitenkin silloin, jos kuolemaan liittyy suuronnettomuus tai rikos.
Asiaan liittyvä poliisityö vie aikansa, samoin obduktio, jota ilman esim rikoksen uhrin
ruumista ei luovuteta omaisille hautaamista varten. Omaiset joutuvat välttelemään tiedotus-
välineitten edustajia - tai sitten päättävät avata kotinsa näille. Kaikissa näissä tilanteissa
hyvät ystävät ovat enemmän kuin kalliita, vaikka läheiset osallistuisivatkin varsinaiseen
debriefing-toimintaan. Pisimmälle venyviä tukitoimia tarvittaneen silloin, jos ruumista ei
ole: kuolleeksi julistaminen saattaa tapauksesta riippuen tapahtua vasta useita vuosia
sen jälkeen, kun henkilöstä on viimeksi saatu havaintoja. Tsunamin jälkeen tehtiin näihin
säädöksiin joitakin nopeuttavia muutoksia.

Eräänlaista surutyön pitkittämistä voi merkitä jo tavallisen kuolemantapauksen yhteydessä
hautaustavan valinta. Tavallisen arkkuhautauksen yhteydessä selvitään "yhdellä suremisella"
siinä mielessä, että hautaus tapahtuu saman tien siunauksen jälkeen.
Tällöin omaiset ja muut siunaus- ja hautajaistilaisuudessa läsnä olleet pääsevät aloittamaan
arkipäivään palaamisen pikemmin. Polttohautauksen jälkeen uurna on yleensä noudettavissa
1-2 päivää myöhemmin. Tällöin on useasti ainakin osa hautajaisvieraista palannut omille
teilleen, joten uurnanlaskussa ovat mukana vain lähimmät omaiset. Uurnan kuljetus on
kieltämättä helpompaa kuin arkun, joten jos siunaus tapahtuu toisella paikkakunnalla kuin
itse uurnan lasku, voi uurnan kuljettaa itse. Toiset kuuluvat säilyttävän uurnaa tuhkineen
pitempääkin ennen sirottelua. Tuhkaakaan ei saa sirotella vapaasti minne vain, joten tässä
tarvitaan taas lupia ja järjestelyjä. Jos käytettävissä on uurnahauta, ei tarvita erikseen uusia
järjestelyjä, pappeja tai seremonioita, ellei niitä erityisesti tahdota käynnistää.

Siippani uurnanlaskun suoritin vailla seuruetta, pelkästään hautausmaan vahtimestari oli mukana.
Täytyy myöntää, että ankeaa oli. Näin jälkikäteen tulee mieleen se kertomus miehestä,
joka kiivaili jumalalleen, että tämä oli hänet hylännyt, kun hiekkarannallakin oli vain
yhdet jalanjäljet. Mihin Jumala sitten vastasi: Niissä kohdin, lapseni, minä kannoin sinua.