Hei te kaikki Rakkaat,
liian pitkä aika on kulunut edellisestä viestistä, mutta tässä ollaan.
Kaamos kurkistelee akkunan takana ja vettä tulee välillä suoraan ja välillä vaakasuoraan - siltikin syksy on minusta mukavaa aikaa.
Osallistuin Sukutarinat 2021-kilpailuun, mutta en päässyt loppukilpailuun tänä vuonna. Ilmeisesti tarinani oli liian jokapäiväinen.
Siinä kerrottiin mm. lapsuuteni kansakoulusta, jossa opeteltiin aakkosia vallan eri tavalla kuin mitä olin kotona oppinut.
Minähän opin lukemaan 4-vuotiaana, ja oli täysi työ, että jaksoin olla koulussa, jossa muut vasta tutustuivat aakkosiin.
Meillä oli yhdistetty luokka eli 1. ja 2. luokan oppilaat olivat samassa luokkahuoneessa saman opettajan johdolla.
Koulun 3. ja 4. luokka olivat sitten toisella opettajalla, ja 5.ja 6. luokka kolmannella.
Koulu sijaitsi erään varuskunnan parakeissa. En muista, että siellä olisi koskaan ketään kiusattu.
Välitunneilla leikittiin porukalla, ja kotimatkat sujuivat rauhallisesti. Muutamia oppilaita tuotiin puomin ulkopuolelta ja
sinne he palasivat tuntien päätyttyä. Suurin osa asui varuskunnassa kuten meidänkin perheemme. Olin meistä ainoa kouluikäinen.
Yleensäkin elämä oli pääasiallisesti rauhallista ja arkisiin asioihin tai tehtäviin keskittyvää. Aikuisilla oli omat työnsä, lasten piti
auttaa kotona. Kateutta varmaan oli, mutta meitä se ei tuntunut erityisesti koskevan, kun asuimme etäällä muista. Itse asiassa
kateuden aiheita ei juurikaan ollut - suunnilleen kaikki olivat köyhiä, miehet olivat suurin osa entisiä sotaveteraaneja, joilla
oli omat painajaisensa.
............
Ensimmäinen käsikirjoitukseni on ollut jälleen muokkauksen alaisena. Joo, sorry, uskon, että olette jo kurkkua myöten täynnä
sitä havaintoa, että korjattavaa on jälleen löytynyt.
Toivon, että teidän kaikkien syksy sujuu hyvin.
Energiarikasta kaamosaikaa - ja runsaasti voimahaleja.
Chevy