Hei. Ajattelin, että voisin sanoa jotakin. Todellisuus on sellainen, jollaiseksi sen luomme, jokaisella omansa. Myös näkymättömän maailman todellisuus. Kaikki tavat kokea ovat oikeita, ei voi olla jotain, mikä olisi väärin, koska kaikki on lähtöisin yhdestä ja samasta. Tärkeintä on löytää oma totuutensa. Minulle henkioppaat tiivistyvät yhteen kokonaisuuteen, joka on minussa, ei ulkopuolellani. Se on syvä itse. En oikein osaa kuvata sitä muuten. Kaikki "hiljainen tieto" eli se, jota ei sanota, tulee sisältäni. Oivallukseni tietenkin voivat syntyä ympäristön avulla ja sen vaikutuksesta, mutta en koe, että olisi jotakin tietoa, jota tulisi ulkopuolelta, siis erillisestä osasta tai taholta, vaan se on jo olemassa minussa tai minulla on niin vahva yhteys siihen, että en koe sitä erilliseksi. Oikeastaan en ole ennen tätä asiaa edes ajatellut, mukavaa kirjoittaa jotakin myös itselleen. Se, mikä on sisälläni, onkin sitten toinen juttu. Tilanteesta riippuen pieni ihminen tai iso planeetta.
Halusin sanoa sanasen myös mörrimöykyistä. Ne ovat jotenkin yksinäisiä ja surullisia. Mitä mustempia ne ovat, sitä raastavampaa on niiden yksinäisyyden ja erillisyyden tunne, ja sitä ne yrittävät vaientaa kaikin keinoin, myös muiden kustannuksella. Paha on pelottava, mutta mitä jos näet sen sisälle, voiko se olla muuta kuin pelkoa, toivottomuutta ja yksinäisyyttä, joka muuttuu aggressiivisuudeksi, vihaksi ja pahoiksi teoiksi. Olentoja, jotka ovat unohtaneet, keitä he ovat. Joskus ne ovat ehtineet syödä oman sisimpänsä, ja silloin niitä on vaikea palauttaa, ja ne vaeltavat ikuisuuden omassa vihassaan. Jos musta olento kohtaa valoa, voimme vain kuvitella miten paljon se sitä houkuttaa, se tarrautuu siihen kaikin keinoin, haluten sen itselleen. Musta olento on kuitenkin unohtanut, että saadakseen sitä mitä haluaa, täytyy jakaa omastaan, ei ottaa toisilta. Ehkä ajattelemme nyt, ettei mustalla ole enää mitään annettavaa, mutta jos katsomme vielä syvemmälle näemme haavan. Musta olento ei osaa jakaa yksinäisyyden, pettymyksen ja hyljeksimisen tunnettaan, vaan peittää sen kaikin keinoin, vaikka valo parantaisi juuri sen, jos musta vain uskaltaisi näyttää itsensä. Sen sijaan se käyttää saamaansa toisenlaista energiaa ja vallan tunnetta, aggressiivisuutta, vihaa ja pahoja tekoja saadakseen valon itselleen, tehdäkseen itsestään kokonaisen. Suurin osa ns. pahuudesta, jota olen kohdannut on tätä. Olen usein pohtinut, mitä on absoluuttinen pahuus, ja onko sitä todella olemassa. En tiedä vielä. Sen tiedän, että me voimme kaikki valita, ja muistamalla keitä olemme, että olemme kaikki yhdestä ja samasta valintamme on aina helppo. Valo voittaa aina pimeyden sanotaan. Jos huoneessa on yksikin kynttilä, siellä on valoa, eikä sitä peitä mikään pimeys. Tämän kun muistaa, muistaa, että on aina voiton puolella, jos nämä asiat ahdistavat. Tiedät, että olet osa valoa, ja valo on osa sinua. Jotenkin olemme paljon vahvempia, kuin mitä nyt ajattelemme.
Deneb