Tyyneys ja rakkaus - oikeasti tie onneen?
Lähetetty: 15 Huhti 2012, 09:59Itse kun aikoinani olin "näissä piireissä" syvemmälti, tuntui, että "ainoa oikea tapa" elää, oli säteillä rakkautta ja sisäistä valoa. Elämän vastoinkäymiset johtuivat siitä, että oli epäonnistunut kitkemään pois pelon ja vihan ja egon tms. Sitten otin etäisyyttä..
Ymmärsin, että elämä on elämää.
Ihminen on ihminen.
Ihmisellä on tunteet, niitä on hyvä ja pahoja. Elämässä on tapahtumia, niitä on hyviä ja pahoja.
Itse olen nyt ymmärtänyt, että on sairasta yrittää kieltää esim. negatiivisten tunteiden olemassa olo. Ihmisen täytyy hyväksyä se, että pelottaa tai suututtaa. Ihmisellä on lupa, ja usein myös velvollisuus suuttua - ja näyttää se. Siinä pitää tietysti olla järkevä, miten sen suuttumisen näyttää. Raivoaminen tuskin on koskaan oikea ratkaisu, eikä väkivalta ikinä. Mutta on ihan turha jokaisessa tilanteessa vetää hymyä naamaan ja säteillä rakkautta, sillä on tilanteita, joissa PITÄÄ suuttua.
Ja sitten elämä. Ei siitä tule ikinä täydellistä. Ei elämä ole ikinä mukavaa pehmeillä ruusuilla tanssimista; jokaisella ruusulla on piikkinsä. En ymmärrä, miksi pitäisi edes tavoitella sellaista elämää, ettei mitään pahaa ikinä satu. Että elämä olisi aina vain täydellistä, riidatonta, mukavaa... Eihän se ole enää elämää. Miten mukavalta tuntuu mikään, jos kaikki on jatkuvasti pelkästään mukavaa?
Sitten puhe tästä valaistumisesta... (huokaus)
Miten ihminen on valaistunut sitten, kun säteilee pelkästään rauhaa ja rakkautta, ei ikinä enää tunne mitään negatiivista ja PUH!!
Ihan tiedoksi; Äiti Teresankin tiedetään usein suuttuneen. Hän suuttui niille, jos näki jonkun kaltoin kohtelevan toista. Hän tuli vihaiseksi, kun ihmisiä kärsi.
Ja häntä pidetään rakkauden lähettiläänä. (mitä hän kyllä onkin)
Itse koen, että ihminen on valaistunut siinä vaiheessa, kun tajuaa, että "laatikon ulkopuolella on elämää", siinä vaiheessa kun ihminen alkaa ajatella itse. Siinä vaiheessa kun ihminen alkaa itse kehittää itseään "paremmaksi ihmiseksi".
Koska se on minusta tärkeää. Se, että ihminen ottaa vastuun OMASTA itsestään ja omasta elämästään.
"perusihminen" löytää aina syyllisen muualta. Muut ihmiset ovat huonompia kuin hän. HÄN on todella tarkka omista oikeuksistaan, mutta ei niinkään tarkka muiden. Hän ei itse koe olevansa vastuussa monestakaan asiasta, vaan on hyvin monessa asiassa "olosuhteiden uhri", milloin ei ole rahaa, milloin vanhemmat tai naapuri tai... tekivät sitä tai tätä, tai milloin mitäkin.
Valaistuminen on, minusta, sitä, että ihminen ymmärtää, että vain hän itse on vastuussa omasta toiminnastaan. Että ihminen alkaa itse etsiä keinoja parantaa omaa elämäänsä ja omia toimintatapojaan. Lakkaa syyttelemästä muita ja ottaa itse asiakseen ottaa oman elämänsä ohjakset käsiin. Tällainen ihminen ei koe tarpeelliseksi arvostella muita. Hän ymmärtää, että kaikki elävät elämäänsä tavallaan.
Tällainen ihminen hyväksyy kaikki tunteensa, mutta osaa tuoda ne esille tilanteen edellyttämällä tavalla. Hän on tyytyväinen siihen, mikä on, ja antaa muiden olla, mitä ovat. Hän ymmärtää, että oman elämänsä kulkuun voi vaikuttaa. Hän sisäistää sen, että vaikka elämässä tapahtuu sellaisia asioita, joita ei voi estää ja joihin ei voi itse vaikuttaa, hän voi kuitenkin vaikuttaa siihen, miten niihin reagoi.
Tällainen ihminen on rehellinen. Hän sanoo mielipiteensä, kuten ne ovat, mutta kuitenkaan muita loukkaamatta. Koska tähän hänellä ei ole tarvetta; Hän ymmärtää, ettei ole millään tavalla muita parempi. Hän ymmärtää, että on erilaisia tapoja ajatella. Se, että joku ajattelee eri tavalla, ei tarkoita, että hän olisi väärässä. Hän myös hyväksyy sen, mitä ei voi muuttaa ja muuttaa sen, mitä ei voi hyväksyä.
Kukaan ei ole täydellinen, sen ymmärtää myös tällainen ihminen. Eikä tällaista ihmistä ole. Itse kuitenkin koen, että siihen tulisi pyrkiä. Ottaa vastuu omasta elämästään, ja auttaa heitä, jotka apua tarvitsevat (ja sitä haluavat).
Itse en koe rakkautta avaimena onneen. Se on yksi tunne muiden joukossa. Yhtä tärkeä kuin suuttuminen, yhtä tärkeä kuin anteeksianto.
Entä jos unohdetaan ruusuiset kuvitelmat täydellisestä maailmasta?
Ollaan ihmisiä toisillemme?
Yritetään kukin omalla kohdallamme katsoa peiliin, ja olla sen peilikuvan arvoisia?
Ymmärsin, että elämä on elämää.
Ihminen on ihminen.
Ihmisellä on tunteet, niitä on hyvä ja pahoja. Elämässä on tapahtumia, niitä on hyviä ja pahoja.
Itse olen nyt ymmärtänyt, että on sairasta yrittää kieltää esim. negatiivisten tunteiden olemassa olo. Ihmisen täytyy hyväksyä se, että pelottaa tai suututtaa. Ihmisellä on lupa, ja usein myös velvollisuus suuttua - ja näyttää se. Siinä pitää tietysti olla järkevä, miten sen suuttumisen näyttää. Raivoaminen tuskin on koskaan oikea ratkaisu, eikä väkivalta ikinä. Mutta on ihan turha jokaisessa tilanteessa vetää hymyä naamaan ja säteillä rakkautta, sillä on tilanteita, joissa PITÄÄ suuttua.
Ja sitten elämä. Ei siitä tule ikinä täydellistä. Ei elämä ole ikinä mukavaa pehmeillä ruusuilla tanssimista; jokaisella ruusulla on piikkinsä. En ymmärrä, miksi pitäisi edes tavoitella sellaista elämää, ettei mitään pahaa ikinä satu. Että elämä olisi aina vain täydellistä, riidatonta, mukavaa... Eihän se ole enää elämää. Miten mukavalta tuntuu mikään, jos kaikki on jatkuvasti pelkästään mukavaa?
Sitten puhe tästä valaistumisesta... (huokaus)
Miten ihminen on valaistunut sitten, kun säteilee pelkästään rauhaa ja rakkautta, ei ikinä enää tunne mitään negatiivista ja PUH!!
Ihan tiedoksi; Äiti Teresankin tiedetään usein suuttuneen. Hän suuttui niille, jos näki jonkun kaltoin kohtelevan toista. Hän tuli vihaiseksi, kun ihmisiä kärsi.
Ja häntä pidetään rakkauden lähettiläänä. (mitä hän kyllä onkin)
Itse koen, että ihminen on valaistunut siinä vaiheessa, kun tajuaa, että "laatikon ulkopuolella on elämää", siinä vaiheessa kun ihminen alkaa ajatella itse. Siinä vaiheessa kun ihminen alkaa itse kehittää itseään "paremmaksi ihmiseksi".
Koska se on minusta tärkeää. Se, että ihminen ottaa vastuun OMASTA itsestään ja omasta elämästään.
"perusihminen" löytää aina syyllisen muualta. Muut ihmiset ovat huonompia kuin hän. HÄN on todella tarkka omista oikeuksistaan, mutta ei niinkään tarkka muiden. Hän ei itse koe olevansa vastuussa monestakaan asiasta, vaan on hyvin monessa asiassa "olosuhteiden uhri", milloin ei ole rahaa, milloin vanhemmat tai naapuri tai... tekivät sitä tai tätä, tai milloin mitäkin.
Valaistuminen on, minusta, sitä, että ihminen ymmärtää, että vain hän itse on vastuussa omasta toiminnastaan. Että ihminen alkaa itse etsiä keinoja parantaa omaa elämäänsä ja omia toimintatapojaan. Lakkaa syyttelemästä muita ja ottaa itse asiakseen ottaa oman elämänsä ohjakset käsiin. Tällainen ihminen ei koe tarpeelliseksi arvostella muita. Hän ymmärtää, että kaikki elävät elämäänsä tavallaan.
Tällainen ihminen hyväksyy kaikki tunteensa, mutta osaa tuoda ne esille tilanteen edellyttämällä tavalla. Hän on tyytyväinen siihen, mikä on, ja antaa muiden olla, mitä ovat. Hän ymmärtää, että oman elämänsä kulkuun voi vaikuttaa. Hän sisäistää sen, että vaikka elämässä tapahtuu sellaisia asioita, joita ei voi estää ja joihin ei voi itse vaikuttaa, hän voi kuitenkin vaikuttaa siihen, miten niihin reagoi.
Tällainen ihminen on rehellinen. Hän sanoo mielipiteensä, kuten ne ovat, mutta kuitenkaan muita loukkaamatta. Koska tähän hänellä ei ole tarvetta; Hän ymmärtää, ettei ole millään tavalla muita parempi. Hän ymmärtää, että on erilaisia tapoja ajatella. Se, että joku ajattelee eri tavalla, ei tarkoita, että hän olisi väärässä. Hän myös hyväksyy sen, mitä ei voi muuttaa ja muuttaa sen, mitä ei voi hyväksyä.
Kukaan ei ole täydellinen, sen ymmärtää myös tällainen ihminen. Eikä tällaista ihmistä ole. Itse kuitenkin koen, että siihen tulisi pyrkiä. Ottaa vastuu omasta elämästään, ja auttaa heitä, jotka apua tarvitsevat (ja sitä haluavat).
Itse en koe rakkautta avaimena onneen. Se on yksi tunne muiden joukossa. Yhtä tärkeä kuin suuttuminen, yhtä tärkeä kuin anteeksianto.
Entä jos unohdetaan ruusuiset kuvitelmat täydellisestä maailmasta?
Ollaan ihmisiä toisillemme?
Yritetään kukin omalla kohdallamme katsoa peiliin, ja olla sen peilikuvan arvoisia?
