Pallaskissa kirjoitti:Mielenkiintoista! Toisaalta tunnistan Laura2n kuvaamat tilat ja toisaalta ymmärrän Portobellon näkemyksen siitä, että kuvatunkaltaiset kokemukset voidaan luokitella myös dissosiatiivisiksi
Oma näkemykseni on, että "valaistuneisuudessa" ei ole mitään, mikä ARVOTTAISI asioita. Ei ole hyvää eikä pahaa, ei minuutta, on vain erilaisia "näkökulmia". Kaikkeus sisältää kaiken. Mitään ei pidä poistaa, ei hoitaa eikä arvottaa valoksi tai pimeäksi, sillä ne ovat Ykseyttä Valaistuminen on vain sen toteamista. Hyväksymistä.
Taidan tuntea kaksi valaistunutta. Kumpikin heistä on yhä ihminen, elää ihmistodellisuudessa ja tekee aivan arkisia asioita. Heillä on yhä myös inhimilliset tunteet, mutta nähdäkseni ero on siinä, että he ymmärtävät olevansa ihmishahmossaan ja osaavat nähdä myös "kaiken muun" samanaikaisesti jolloin se oma tunne asettuu paikalleen kokonaisuuden osana ja siitä voi hyväksyen irrottautua.
Minäkin tunnistan Laura2;n kuvaamia tiloja. Tiedän myös, että moni ihminen leimataan mielisairaaksi henkisten kokemusten vuoksi. Kaikkea ei kannata puhua ääneen lääkärissä tai muuallakaan. Olen myös tavannut mieleltään sairaita, jotka luulevat olevansa milloin jeesuksia, milloin parantajia tai enkeleitä, muutamia mainitakseni. Heillä on tuntomerkkinä ahdistunut energia, elämänhallinnan puuttuminen; jätetään työpaikat, asunnot menevät, ihmissuhteet hajoavat - usein siksi, että läheiset kärsivät voimattomuudestaan ja uupuvat. Mieletään sairas ihminen ei myöskään kykene ottamaan vastaan kritiikkiä tai huolta hänen mielenterveydestään. Se aiheuttaa usein välien katkeamista. Ihminen kuvittelee olevansa jotenkin erityisempi kuin muut. Tai ihminen luulee olevansa vainottu. Tällainen ihminen voi olla myös hyvin ailahtelevainen. Välillä yliempaattinen ja hetkessä ilkeä ja toisia vähättelevä.
Minä uskoisin tuntevani yhden, jo henkimaailmaan siirtyneen, valaistuneen. Tunnistin hänet ihanasta Rakkauden energiasta ja suvaitsevaisuudesta. Hän eli myös tavallista ihmisen elämää, mutta kaikki tuntui sujuvan häneltä helpommin. Hän oli hyvin vaatimaton, eikä koskaan korostanut itseään. Hän hyväksyi jokaisen juuri sellaisena, kuin oli. Hänen puheissaan oli syvää viisautta. Hän halusi löytää kaikkein kurjimmastakin tilanteesta jotain hyvää, ja valoi itseluottamusta jokaiseen. Vaan en varmaksi väitä, että hän oli valaistunut. Minulle hän kuitenkin oli kuin majakka, joka edelleen näyttää suuntaa, millaiseksi haluan tulla.
Jaa, tulipa mieleen toinenkin... ja ehkäpä kolmaskin. En ole näköjään ennen ajatellut ihmisiä tältä kantilta.
Mutta olivatko he "vain" hyviä ihmisiä, henkisentien kulkijoita vai valaistuneita? Minulle sillä ei ole väliä. Tärkeintä on, mitä he antoivat maailmalle ja minulle henkilökohtaisesti.
Mitä sitten ovat vihkimykset? Olen lukenut kuvauksia niistä ja uskon muutaman vihkimyksen läpikäyneeni. Nehän saattavat olla useinkin pitkiä haasteellisia jaksoja elämässä ja niistä selviydyttyään ihminen on askeleen "valaistuneempi". Diana Cooper kirjoittaa kirjassaan 2012 vihkimyksistä hyvin kiehtovasti, mutta samalla yksinkertaisesti.