Olen viime aikoina lueskellut paljon henkistä kirjallisuutta, erityisesti sielun vaellukseen/inkarnoitumiseen liittyen ja sitä kautta tietenkin ihmisen maanpäällisen elämän aikana tapahtuvaan kehitykseen liittyen.
Minua on lievästi häirinnyt - tai pitäisikö sanoa että omasta tilanteestani johtuen ihmettänyt - kirjoissa lähes aina esiintyvä väite että vasta sitten henkinen kehitys voi edetä ja "chakrat avautua ja säteillä rakkautta" kun pelosta pääsee eroon. No tässä vaiheessa olen vielä melko samaa mieltä, mutta lähes aina seuraa myös seuraava ohje: "kun vaan rakastaa ja antaa sydämen säteillä valoa, niin kaikki pelko on turhaa ja mitään ei tarvitse pelätä". Yhdessä kirjassa jopa sanottiin (olisiko ollut Sylvia Brownea) että väkivallan uhriksi joutuminen voi osaltaan johtua siitä että säteilee epävarmuutta ja kun ajattelee koko ajan pelkoa niin kutsuu sen ikäänkuin itse luokseen (eli olisi jollain tavalla itse syypää kohtaamaansa väkivaltatilanteeseen). Ymmärrän toki karman, oppiläksyt ja muut itse sieluntasolla valitut asiat, mutta tämä pelkokäsite on mielestäni edelleen vähän kummallinen.
Ymmärrän että sellaisesta pelosta voi (ja pitää) hankkiutua eroon mikä on turhaa. Turhia pelkoja oman näkemykseni mukaan ovat sellaiset että "kelpaanko tällaisena kuin olen", "onnistunkohan saavuttamaan tavoitteeni", "mitä jos mokaan itseni" jne jne.
Sen sijaan ihan _konkreettinen_ ja _aiheellinen_ pelko ovat mielestäni silti sellaisia asioita joita ei ihan rakkautta säteilemällä saa kumottua kuitenkaan.
Esimerkiksi vaimoaan hakkaava mies ei välttämättä lainkaan lopeta sitä pahoinpitelyä sillä, että nainen muuttaa suhtautumistaan. Jossain määrin se pitkässä juoksussa voi vaikuttaa miehenkin reagointitapaan, mutta ei se väkivaltatilanne sillä pysädy että "antaa sydänchakran virrata rakkautta ja valoa". Omakohtaisesti taas minulla on läheinen (lähisukulainen), josta en ihan kokonaan pääse mitenkään eroon, ja joka ikinen kerta tavatessamme väkivallan uhka on todellinen. Kyseinen henkilö on mielenterveysongelmainen ja hyökkää väkivaltaisesti jokaisen hänen luonaan käyvän henkilön kimppuun - välillä ihan ilman näkyvää syytäkin. Olen tämän kyseisen henkilön seurassa yrittänyt viestiä rakkautta, valoa, ollut tyyni ja rauhallinen, mutta niin vaan on käsiksi käyty ja kurkusta tultu kuristamaan. Onnekseni olen itse vahva ja riuskaotteinen jotta saan helposti puolustettua itseäni eikä nämä väkivaltatilanteet ole fyysisessä mielessä vaaraksi, mutta silti tietyllä tapaa pelkoni uudestä välikohtauksesta on vähintäänkin aiheellinen. Pelko on tässä tapauksessa sitä, että pelkään ottaa lapsiani tai puolisoani mukaan näille käynneille koska en halua että he joutuvat kokemaan sitä kun minulle raivotaan, huudetaan tai minuun käydään käsiksi. Tämä on ehkä minun karminen oppiläksyni, että minulla on tällainen häiriintynyt läheinen, mutta en haluaisi tällä kuormittaa omaa perhettäni ja varsinkaan lapsiani. Eikä se muutenkaan mukavaa ole että fyysistä koskemattomuutta loukataan ja ruumista satutetaan, vaikkei nyt mistään kuoleman vaarasta kyse olekaan.
Olen myös törmännyt tuttavapiirissä tapauksiin missä vainoaja vainoaa uhriaan, ja uhri pelkää - ja uskokaa pois, ei siinä aina rakkauden ja valon säteileminen auta jos oikeasti pelkää henkensä ja terveytensä puolesta ja siihen pelkoon on aihetta (esim. lähestymiskiellon saanut vainojaja rikkoo kieltoa toistuvasti). Samoin isä joka pahoinpitelee lastaan, saa aikaan sen että lapsi elää koko lapsuutensa pelossa ja hädässä (tästäkin on omakohtaista kokemusta....). Pelko on kuitenkin elämän jatkumisen kannalta oleellinen itsesuojeluvaisto jonka avulla ihminen hätätilanteesta selviää. Pelossa eläminen on todellakin kuluttavaa, mutta miten siitä pelosta pääsee eroon jos siihen on ihan oikeasti aihetta, konkreettinen uhka olemassa ja todistettu "hyökkäyshistoria" taustalla (esim.perheväkivalta).
Koko tämä pitkä jaaritus tuossa yllä siis kiteytyy seuraaviin kahteen kysymykseen:
1) onko ylipäätään aina PAKKO luopua pelosta, jos aihetta pelkoon objektiivisesti tarkastellen on
2) onko todella niin että henkinen kehitys on silkka mahdottomuus silloin jos vähänkin pelkoa on olemassa? Eikö pelko eräällä tavalla kuitenkin ole myös merkki avoimesta sydämestä, siitä että tuntee paitsi rakkautta ja myötätuntoa, niin myös hätää, surua, ja pelkoa? Onko avoimen sydämen tunnusmerkki vain ilo, riemu ja hyvinvointi?
Tämä nyt oli jo melkoista proosaa ja tajunnanvirtaa, mutta jos joku keksii miten pelosta noin vain sormia napsauttamalla pääsisi eroon, niin kuulisin sen mielelläni.
Onneksi rakkaus viime kädessä voittaa pelon, mutta itse ainakin toistaiseksi en vielä pysty toteuttamaan sitä mantraa että "kaikki pelko on turhaa ja aiheetonta". Ehkäpä keksin sen viisasten kiven miten sitten rakkautta säteilemällä voin suojella itseäni ja läheisiäni.