Augusta, ei ollenkaan OT.
Täällähän on se toinen ketju surusta ja menetyksen käsittelemisestä. Siinä on ajatuksia selviytymisestä.
Moneen suuntaan.
Väheksymättä kenenkään surua ja kokemuksia mietiskelen näin:
Avuksi asiaan voisi ajatella eräänlaista ennaltaehkäisyä.
Asiat olisi hyvä hoitaa mahdollisimman hyvin kuntoon ihmisten eläessä. Päivittäin.
Läheisestä kiitetään sekä tälle itselle että Lähteelle päivittäin. Yms. Tilanteen mukaan. Vaikkei olisi mitään erityistä syytä.
Jos on erimielisyyksiä, ne sovitaan pian.
Vanha kunnon sananlasku "älä anna auringon laskea vihasi yli" on mainio toimintaohje.
Kuitenkin menettäneelle osapuolelle sallitaan mahdollisuus surra oman kykynsä ja tilanteensa mukaan.
Sanat "kiitos siitä, että olit kanssani" voivat irrota helpommin, kun aika on kypsä.
Rakastetun, puolison, perheenjäsenen, ystävän tms menetys on todella isku, josta on vaikea toipua.Tunnepohjaista menetystä voi pahentaa pelko toimeentulosta ja yksinkertaisesti arkielämän järjestelyjen mahdottomuudesta yhden tärkeän osallisen puuttuessa.
Näihin on vaikea varautua. Niinpä erityisesti näissä tilanteissa voimavaroja irtautumiseen on niukasti. Eikä ajatus siitä, että kaikki kuuluu Suureen Suunnitelmaan ensisijaisesti paljonkaan auta, jos on viimeiset sentit kourassa.
Arvaan, että ennaltaehkäisy ja erimielisyyksien sopiminen kuulostaa tekopyhältä niistä, jotka kenties taistelevat jokapäiväisessä elämässä siitä, että rahoilla voisi ostaa ruokaa tai maksaa vuokran eikä antaa niiden valua toisen kurkusta alas; tahi niistä, jotka joutuvat hakeutumaan toisaalle turvaan välttääkseen väkivallan kohteeksi joutumista. Eikä vähiten niistä, jotka joutuvat näennäisesti turvatussa elämässään hienostuneen henkisen väkivallan uhreiksi.
Ymmärrän myös, että onnistuneessa suhteessakin voi toinen osapuoli olla tunteittensa ilmaisussa - kaikella kunnioituksella - jäykkä puuhevonen, joka saattaisi tilata pikapikaa armaalleen pakkopaidan ja pehmustetun huoneen, jos tämä ryhtyy viisi kertaa päivässä veisaamaan kiitollisuuttaan. Asiat on hyvä suhteuttaa ottaen samalla huomioon, että arvostustaan ja myönteisiä tunteitaan voi kuvastaa ja ilmaista monella tavoin.
Näitä asioita pohtiessa joudumme syville vesille: mikä on se onnistunut tapa olla tekemisissä toisen kanssa ilman että olemme liikaa kiinni heissä, heidän tekemisissään tai tekemättä jättämisissään? Sillä rakkaudellakin on monet kasvot. Enpä keksi tähän tältä istumalta ratkaisua. Sitä voinemme pohtia toisaalla, jottei tämä juttu valu OT:ksi.
Jotta voimme päästää irti vainajistamme, meidän tulee myöntää heille "tili- ja vastuuvapaus" elämästä ja sama itsellemme asioiden kohtaamisesta.
Asiaa pitempään pohdiskeltuani ajattelen, että voimat siihen tulevat kahdesta perusasiasta: ajasta ja kiitollisuudesta.
Aikaa tarvitaan kohtuulliseen suremiseen (älkääkä kysykö, mikä on "kohtuullista suremista"!) ja siihen, että pystyy kiittämään siitä, että pois siirtynyt henkilö oli elämässämme - mitä ja miten hän siinä sitten tekikään.
Aika ja kohtalo kohtaavat kaikkia - olkaamme siihen valmistautuneita rakkaudessa.
"Coyote was there, but Coyote was asleep.
That Coyote was asleep
and that Coyote was dreaming.
When that Coyote dreams,
anything can happen.
I can tell you that. "